Tärkeän tiedon lähdevirasto

Kun tärkeä tieto uhkasi hukkua epäoleellisen jalkoihin, pääministeri Linnea Pilponen päätti perustaa maahamme viraston, jonne koottaisiin kaikki menestyksen kannalta tärkeä tieto.

Linnea päätti, että Tärkeän tiedon lähdevirasto (TÄTILÄ) olisi suoraan pääministerin alainen, demokraattisesti hallitusneuvoston hallitsema sekä tulosvastuussa suoraan pääministeriöön.

Linnea joutui aikansa etsimään stadista uutta sijoituspaikkaansa pääministeriötä. Hänellä oli viisi Huitsit Päivät -säkillistä mukanaan, joissa oli kullekin päivälle sopiva asukokonaisuus.

Työpäiviä oli viisi: maanantaina makkarat tehtiin, tiistaina tupaan kannettiin, keskiviikkona Kepulle annettiin, torstaina torikahvit ja perjantaina perheen pariin. Viikonloppuna levättiin.

Linnea perehtyi asiaan, kun M kertoi, että Neuvostoliitossa oli tärkeän tiedon lähteitä sijoitettu maaseudulle Arkipelag Gulagiin. Solzhenitsyn kertoisi lisää.

Suven leikillinen vihje Lähdeviraston perustamisen ohjenuoraksi oli Josef Vissarionovitshin Mestariluokka. Sitä Linnea lähti hakemaan Yliopiston kirjastosta.

Kirjastonhoitajamummo löysi Mestariluokka-nimisen Maija Aholan kirjan, joka kertoi lapsille ryhmätyöstä ja sosiaalisista taidoista. Sieltä olisivat voineet löytyä Linnean dogmit, jos hän ei olisi pitänyt kirjaa “ilmanaikusena leperryksenä”.

Lähdevirastosta Linnea päätti tehdä salaisen. Jos tieto leviäisi vääriin käsiin, seurauksena olisi onnettoman monivuotinen rämevaellus opposition pohjattomalla aapasuolla. Niin ei ikinä saanut päästä käymään.

Eduskuntaryhmän kirjoitustaitoiset kirjoittivat ulkomaisille kollegoilleen tiedon koostamiseksi Lähdevirastoon. Lukutaitoiset määrättiin surffaamaan ja imuroimaan. K matkusti heti Havaijille ja M sai mennä pölynimurikauppaan.

Kun oleellinen tieto kerättiin kuukaudessa, verkkotiedon määrä oli taas kaksinkertaistunut. Linnea ei saisi tätä gäppiä millään kiinni. TÄTILÄ:n tietohenkilöstö jäähdytti manuaalisin palkein supertietokoneita, joiden kapasiteetti ylitti kaiken muun. Hankkeen peitenimenä oli “Tiedon luomuviljely”.

Kun Lähdevirasto ei selviytynyt yhä kasvavasta työmäärästään, päätettiin sen tiedonhankintaa nykyaikaistaa. Kriteerit tiedon luotettavuudelle asetettiin 100 %:iin. Miten se olisi mahdollista? Sitä pitää kysyä Väinämöiseltä, Tellervolta tai Pellervolta.

Sataprosenttisesti luotettavan lähdetiedon määrä romahti olemattomiin. Jäljelle jäi vain Suurten Muinaisten ikiaikainen sääntö numero 137: Älä syö enemmän kuin tienaat. Se oli Linnealle kova pala eli viimeinen piece of fake.

Lähdeviraston toiminta lakkautettiin ja sen nimi muutettiin pian lähdevero- ja hyväntekeväisyysvirastoksi. Siitä syntyikin Suomen valtion rahasampo, kun yhtiöiden tuloksia ryhdyttiin verottamaan toiseen kertaan. Kenelle virasto teki hyvää? Se jää nähtäväksi.