Angela ja huru-ukko

(jatkoa edelliseen kertomukseen Harmaapartainen mies joulunostoksilla)

Angela oli tutustunut harmaapartaiseen jo vuosikymmeniä sitten opiskelun alkuaikoina. Ystävyys käynnistyi viattomasti Polyteknikkojen Orkesterin karnevalistisen Waputin-illan päätteeksi. Silloin he olivat tanssineet ensi kerran. Myöhemmin harmaapartainen muutti Ruotsiin, avioitui ja palveli siellä aikansa ruotsalaisen metsäfirman apulaiskirjanpitäjänä.

Angela tapasi HP:n toistamiseen 1960-luvulla, kun ajan tuulet toivat miehen takaisin pääkaupunkiseudulle. Silloin he päättivät yrittää tapaamisia kerran vuodessa. He molemmat pyrkivät tapaamaan samaan aikaan samassa paikassa ja tekivät totisesti parhaansa tämän yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Suunnitelma piti yhtä kertaa vaille.

1982 HP:n vaimo sairastui ja kuoli joulun alla. Angela paleli jouluaattoillan hautausmaalla. HP ei tullut eikä ilmoittanut. Yhteisestä sopimuksesta he eivät olleet pitäneet mitään yhteyttä joulujen välillä. Seuraavana jouluaattona 1983 illan tihetessä Angela ja HP tapasivat:
- Eräät eivät välitä ilmoittaa.
- Vaimoni kuoli silloin viikko ennen joulua. En voinut tulla.
- Minä puolestani olen pahoillani kahdella tavalla. Siitä että et tullut ja siitä että tulin.
Angela oli nytkin pukeutunut lämpimään minkkiturkkiin, HP paleli vanhassa pompassaan. Angela sytytti savukkeen. HP ei tarjonnut tulta.
- Oletko nähnyt elämässä sen mitä halusit nähdä? Angela sanoi.
- Vielä kaipaankin. Onko sinulla hyvä elämä?
- Ei ole sinullakaan. Aiotko tehdä jotakin asioiden korjaamiseksi? Angela kysyi puhaltaessaan vaakasuoran savunauhan. Tuuli näytti tyyntyneen hetkeksi. Hangella näkyi jäniksen jälkiä. Hautausmaalla käveli kumaraisia hahmoja.
- Menen keväällä Tukholmaan. Sain työkomennuksen. Oletko sinä sovussa itsesi kanssa?
- Opetan yliopistolla sovellettua matematiikkaa kuten ennenkin. Sain lisensiaattityöni valmiiksi. Ei olisi kannattanut. - Angelan kauniit ruskeat silmät räpsyivät ja kyynel irtosi silmänurkasta. HP pyyhki kyyneleen valkoisella kangasnenäliinallaan, taittoi nenäliinan huolellisesti myttyyn ja sujautti pompan taskuun.
- Menemmekö tällä kertaa Ekbergille?
- Katsopas tuota oravaa kuusen latvassa. Liekö sillä hätäpäivää? HP sanoi.
- Sinä se osaat päättää, Angela sanoi.

HP koetti lohduttoman kiihkeästi palauttaa mieleen vaimonsa äänen. Se ei onnistunut. Hän oli unohtanut. Ulkonäkö oli tuoreena mielessä, mutta ääni oli mennyt. Oliko vaimon ääni kadonnut muistoista siksi, että sitä tuli kuultua niin paljon vai siksi, että sitä tuli kuunneltua niin vähän? HP huokaisi.

Jos vielä kerran saisi kuulla vaimon äänen, mutta sitä ei löytynyt HP:n ääninauhoiltakaan. Oliko hän ollut niin toivottoman taitamaton ja itsekeskeinen? Runsailla ääninauhoilla oli populaarimusiikkia, kuorolaulua, kaverien vitsejä, oman bändin konsertteja vaan ei vaimon ääntä. HP hätkähti.

- Olen tänä jouluna surullisempi kuin viime jouluna vaan en niin surullinen kuin ensi jouluna, Angela sanoi.
- Taisit jo päättää.
- Minä tiedän. Tulen kyllä ensi kerralla.

Angela ja HP suutelivat, eivät kiihkeästi eivätkä tuttavallisesti. Vain kymmenkunta sekuntia joulusta jouluun. (jatkuu)