Isänmaan puolesta
Pääministeri Lipponen oli vihdoin saanut tahtonsa läpi ja Berlusconille oli näytetty. Elintarvikevirasto tulisi Suomeen. Ratkaisu oli ollut tiedossa jo pitemmän aikaa, mutta kun vaalitaistelu Irak-Annelin kanssa kävi tuimaksi, tarvittiin viime metrillä vähän pantattua vetoapua.
Paavo oli ehdottanut skruuviystävälleen Silvio Berlusconille, että jos koplattaisiin vähän asioita. Suomeen oli haluttu koko virasto, mutta nyt puolet meni Italialle. Suomessa viraston tehtävänä oli huolehtia ruoan turvallisuudesta ja Italiassa sen mausta. Huonomminkin olisi voinut käydä, kavahti Paavo.
Viikkiin sijoitettavaan virastoon tulisi 200 uutta työpaikkaa. Sillä vauhdilla työttömyys saataisiin kuntoon vaalikauden aikana. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan vielä kahdeksansataa yhtä hyvää päivää, niin työttömyys olisi puolitettu.
Ajoitus oli tärkeää. Nyt tietäisivät nukkuvatkin, mihin pääministerikandidaattiin voisi luottaa vaalien välilläkin. Tähän ei maalaisliiton akka pystyisi millään, Paavo myhäili.
George soitti Paavon nokialaiseen, jossa oli live-värikuvat ja kaikki. George näytti hiukan nukkavierulta ja hidasliikkeiseltä, pientä nykimistäkin oli havaittavissa. Oliko nenänvalkaisukuukausi pettänyt? Häiriö saattoi myös olla vastaanottimessa.
- Hi, Paavo, is it you? How is it going?
- Just going to the toilet. And you?
- Extremely well, so far so good.
- We have a suitable support for your war program. I'll send Irak-Anneli to Bagdad as a shield and you give the name of your levitation mentor, right?
- Can't be done.
- I'll send our political journalists to write an autobiography of your dog Barney.
- Consider it done. Kippis.
- Kippis.
lauantaina, maaliskuuta 15, 2003
perjantaina, maaliskuuta 14, 2003
13.3.2003
Meillä tuli sitten tänään täyteen kymmenen vuotta avioliiton auvoa. Olin eilen ollut kukkakauppassa kyselemässä ruusujen hintoja. Aquarius-ruusut olivat maksaneet kolme ruplaa kappaleelta, mutta kymmenen ruusun nippu olisi irronnut kahdellakymmenelläviidellä.
Olin funtsannut, että huomenna ei oltaisi köyhiä eikä kipeitä ja ostanut ne ruusut. Aioin myös soveltaa samaa taktiikkaa kuin kukkakauppiaan mies vaimonsa 50-vuotispäivänä. Kun hänen vaimonsa oli juhlapäivän aamuna kysynyt, missä lahja, niin mies oli avannut sylinsä, ottanut pari horjahtavaa askelta ja sopertanut “täältä se tulee”.
Tänä aamuna olivat vaimo ja poika heränneet turhankin aikaisin. Vaimo oli ostanut pojalle pussilakanan hääpäivän kunniaksi!
Minä sain kivan paketin, jossa oli mm. Amsterdamin matkaopas, Heinzin Barbecue-kastiketta, salmiakkia ja Lapsang-teetä. Eniten ilahduin Paulo Coelhon kirjasta Alkemisti. Kultaakin olisi siis kohtsillään ropisemassa perheeseemme. Minne ne kaikki harkot mahtuisivat?
Vaimo oli jo männä viikolla ostanut omaksi lahjakseen italialaiset, kullanväriset ja –hintaiset kengät. Minä olin eilen ostanut verenpainemittarin. Söisin nääs lääkärin määräyksestä vähintään 10 milligrammaa Litmasta loppuikäni.
Vaimo halusi edelleen Amsterdamiin, mutta minä sanoin, että omasta puolestani olen sen jo kokenut. Yövartiota en ollut nähnyt, vaikka olin kyllä siinä seissyt. Sanoin, etten voi muistaa montako yötä, mutta se oli ollut ennen avioliittomme kulta-aikaa. Vaimo kehui kauniita ruusuja. Minä kehuin olevani vesimies, maamies, palomies ja ilmamies samassa persoonassa. Halasimme pitkään.
Illalla menin kerholle. Oke kysyi siellä, että miten posliinihääpäivä oli sujunut ja olinko saanut mitä. Minä sanoin, ettei vaimo ollut poistanut karvojaan, mutta olin kyllä saanut.
Meillä tuli sitten tänään täyteen kymmenen vuotta avioliiton auvoa. Olin eilen ollut kukkakauppassa kyselemässä ruusujen hintoja. Aquarius-ruusut olivat maksaneet kolme ruplaa kappaleelta, mutta kymmenen ruusun nippu olisi irronnut kahdellakymmenelläviidellä.
Olin funtsannut, että huomenna ei oltaisi köyhiä eikä kipeitä ja ostanut ne ruusut. Aioin myös soveltaa samaa taktiikkaa kuin kukkakauppiaan mies vaimonsa 50-vuotispäivänä. Kun hänen vaimonsa oli juhlapäivän aamuna kysynyt, missä lahja, niin mies oli avannut sylinsä, ottanut pari horjahtavaa askelta ja sopertanut “täältä se tulee”.
Tänä aamuna olivat vaimo ja poika heränneet turhankin aikaisin. Vaimo oli ostanut pojalle pussilakanan hääpäivän kunniaksi!
Minä sain kivan paketin, jossa oli mm. Amsterdamin matkaopas, Heinzin Barbecue-kastiketta, salmiakkia ja Lapsang-teetä. Eniten ilahduin Paulo Coelhon kirjasta Alkemisti. Kultaakin olisi siis kohtsillään ropisemassa perheeseemme. Minne ne kaikki harkot mahtuisivat?
Vaimo oli jo männä viikolla ostanut omaksi lahjakseen italialaiset, kullanväriset ja –hintaiset kengät. Minä olin eilen ostanut verenpainemittarin. Söisin nääs lääkärin määräyksestä vähintään 10 milligrammaa Litmasta loppuikäni.
Vaimo halusi edelleen Amsterdamiin, mutta minä sanoin, että omasta puolestani olen sen jo kokenut. Yövartiota en ollut nähnyt, vaikka olin kyllä siinä seissyt. Sanoin, etten voi muistaa montako yötä, mutta se oli ollut ennen avioliittomme kulta-aikaa. Vaimo kehui kauniita ruusuja. Minä kehuin olevani vesimies, maamies, palomies ja ilmamies samassa persoonassa. Halasimme pitkään.
Illalla menin kerholle. Oke kysyi siellä, että miten posliinihääpäivä oli sujunut ja olinko saanut mitä. Minä sanoin, ettei vaimo ollut poistanut karvojaan, mutta olin kyllä saanut.
tiistaina, maaliskuuta 11, 2003
Päätuomari
Veksi oli saanut kerralla nivaskan. Esiraati oli poiminut sadasta novellista parhaat, joista kolmetoista oli jäänyt viherkustantaja Kermakon haaviin. Veksi tiesi, että paholaisen tusinassa olisi muutama ystävän ja tutun juttu. Ei auttanut muu kuin toimeen!
Kustannustoimittajan leipätyö ei ollut kadehdittava. Pahempaa oli joutua kilpailun päätuomariksi. Jokainen valinta piti perustella hyvin itselleen. Kirjoittajat olivat vuodesta toiseen samoja: osan hän tunsi, pienestä osasta hän piti, mutta suurin osa oli harmaata massaa, jota ilman lukijan elämä olisi helpompaa.
Eläkkeellä olevat kansakoulunopettajat olivat pahimpia. Heillä oli aikaa ja kirjoitustaitoa, joten monet heistä kuvittelivat itsensä kotimaisen proosan kärkikaartiin. Idoleinaan he pitivät esim. Kalle Päätaloa, Volter Kilpeä tai Martti Rapolaa. Novellit olivat silti kuivia, postmoderneja tai oksettavaa tajunnanvirtaa.
Veksi ihmetteli, kuinka ennen sotaa syntyneet olivat juuttuneet lapsuuteensa. Olihan joukossa muutama poikkeus. Novellinipun parhaita oli nimimerkki Suen Kassu, joka kirjoitti Talvisodasta kuin Väinö Linna jatkosodasta. Plagioinnista ei ollut kysymys. Kertojan ääni oli omaperäinen, sillä hän oli “statin kunti”.
Nimimerkki Suen Kassun novelli “Munat ja makkarat” muistutti Veksiä ystävästä, joka oli muutaman lehtikirjoituksen Työmies-lehteen laatinut. Veksi oli varma, että muna- ja makkaramiehen kuoresta paljastuisi majuri evp. Eevertti Eskola. Veksi yritti läpivalaista kuorta, sillä höyryttämällä sitä ei olisi ehjänä voinut avata. Nimimerkki ei selvinnyt. Sekin todisti Eskolan puolesta.
Toinen ansiokas tarina oli kirjoitettu välimerkeittä ja isoitta kirjaimitta. Tiukkapipoinen Veksi olisi sen hylännyt, ellei rivien välistä olisi pilkahdellut tiukkaperäinen sussu, joka oli pystynyt vedättämään maistereita kultaisella kuuskytäluvulla. Irmeli oli piiloutunut nimimerkin “Thalatta” taakse. Mutta pilkuistaan ei pantteri päässyt. Veksi tunnisti tarinasta itsensä.
Kolmas tarina koski teoreettis-filosofista numeroarvoitusta. Tekijä saattoi olla nerona pidetty Vuorelan Kustaa, joka oli joutunut Waasaan pohdittuaan liikaa Fermat’n lausetta. Nimimerkkinä oli Pietro Bembo, joka paljasti, sillä pääteoksessaan »Prose della volgar lingua» Bembo otti kantaa italian kirjakielestä käytyyn keskusteluun. Hän vaikutti kielen vakiintumiseen 1500-luvulla.
Fermat’n lause oli todistettu, mutta Kustaa oli henkirikoksen vuoksi edelleen Waasassa. Olisiko hän voinut siellä kirjoittaa tämän tekstin? Enqvist oli Veksin pyynnöstä lukenut novellin. Hän oli tiivistänyt asiansa virkkeeseen “En ymmärtänyt “Neliöjuuri Kekkosesta” mitään, kirjoittajan täytyy olla nero”.
Veksi laittoi kaverit järjestykseen: Suen Kassu alias Eskola saisi 1000 euroa, Thalatta eli Irmeli saisi 600 euroa, vaikkei ollut Veksille antanut. Bembo eli Vuorela kuittaisi 400 euroa.
Veksi päätti jättää tuomionsa ja perustelunsa kirjallisena Kermakon kustannusjohtajalle, vaikka joutuisi itse jakamaan palkinnot sunnuntaina.
Kermakon lehdistötilaisuuteen Espoon Keskuksessa oli tullut toimittaja Länsiväylä-lehdestä, diplomaatti Tansaniasta sekä vahtimestari, joka oli osallistunut nimimerkillä Postimies.
Ensimmäisen palkinnon tuli kuittaamaan siro naisihminen. Hän paljastui Kata Kärkkäiseksi. Veksi oli pyörtyä. Hyvästi viikon rilluttelu (Eevertin kanssa).
Toisen palkinnon kuittasi Jari Tervo, jonka irmelintuoksuinen purkaus oli johtanut kokeneen päätuomarin joron jäljille.
Kolmas palkinto meni Veksin pojalle, kolmetoistavuotiaalle Simolle, joka oli paneutunut matemaattisen probleeman inhmilliseen puoleen.
Veksi oli saanut kerralla nivaskan. Esiraati oli poiminut sadasta novellista parhaat, joista kolmetoista oli jäänyt viherkustantaja Kermakon haaviin. Veksi tiesi, että paholaisen tusinassa olisi muutama ystävän ja tutun juttu. Ei auttanut muu kuin toimeen!
Kustannustoimittajan leipätyö ei ollut kadehdittava. Pahempaa oli joutua kilpailun päätuomariksi. Jokainen valinta piti perustella hyvin itselleen. Kirjoittajat olivat vuodesta toiseen samoja: osan hän tunsi, pienestä osasta hän piti, mutta suurin osa oli harmaata massaa, jota ilman lukijan elämä olisi helpompaa.
Eläkkeellä olevat kansakoulunopettajat olivat pahimpia. Heillä oli aikaa ja kirjoitustaitoa, joten monet heistä kuvittelivat itsensä kotimaisen proosan kärkikaartiin. Idoleinaan he pitivät esim. Kalle Päätaloa, Volter Kilpeä tai Martti Rapolaa. Novellit olivat silti kuivia, postmoderneja tai oksettavaa tajunnanvirtaa.
Veksi ihmetteli, kuinka ennen sotaa syntyneet olivat juuttuneet lapsuuteensa. Olihan joukossa muutama poikkeus. Novellinipun parhaita oli nimimerkki Suen Kassu, joka kirjoitti Talvisodasta kuin Väinö Linna jatkosodasta. Plagioinnista ei ollut kysymys. Kertojan ääni oli omaperäinen, sillä hän oli “statin kunti”.
Nimimerkki Suen Kassun novelli “Munat ja makkarat” muistutti Veksiä ystävästä, joka oli muutaman lehtikirjoituksen Työmies-lehteen laatinut. Veksi oli varma, että muna- ja makkaramiehen kuoresta paljastuisi majuri evp. Eevertti Eskola. Veksi yritti läpivalaista kuorta, sillä höyryttämällä sitä ei olisi ehjänä voinut avata. Nimimerkki ei selvinnyt. Sekin todisti Eskolan puolesta.
Toinen ansiokas tarina oli kirjoitettu välimerkeittä ja isoitta kirjaimitta. Tiukkapipoinen Veksi olisi sen hylännyt, ellei rivien välistä olisi pilkahdellut tiukkaperäinen sussu, joka oli pystynyt vedättämään maistereita kultaisella kuuskytäluvulla. Irmeli oli piiloutunut nimimerkin “Thalatta” taakse. Mutta pilkuistaan ei pantteri päässyt. Veksi tunnisti tarinasta itsensä.
Kolmas tarina koski teoreettis-filosofista numeroarvoitusta. Tekijä saattoi olla nerona pidetty Vuorelan Kustaa, joka oli joutunut Waasaan pohdittuaan liikaa Fermat’n lausetta. Nimimerkkinä oli Pietro Bembo, joka paljasti, sillä pääteoksessaan »Prose della volgar lingua» Bembo otti kantaa italian kirjakielestä käytyyn keskusteluun. Hän vaikutti kielen vakiintumiseen 1500-luvulla.
Fermat’n lause oli todistettu, mutta Kustaa oli henkirikoksen vuoksi edelleen Waasassa. Olisiko hän voinut siellä kirjoittaa tämän tekstin? Enqvist oli Veksin pyynnöstä lukenut novellin. Hän oli tiivistänyt asiansa virkkeeseen “En ymmärtänyt “Neliöjuuri Kekkosesta” mitään, kirjoittajan täytyy olla nero”.
Veksi laittoi kaverit järjestykseen: Suen Kassu alias Eskola saisi 1000 euroa, Thalatta eli Irmeli saisi 600 euroa, vaikkei ollut Veksille antanut. Bembo eli Vuorela kuittaisi 400 euroa.
Veksi päätti jättää tuomionsa ja perustelunsa kirjallisena Kermakon kustannusjohtajalle, vaikka joutuisi itse jakamaan palkinnot sunnuntaina.
Kermakon lehdistötilaisuuteen Espoon Keskuksessa oli tullut toimittaja Länsiväylä-lehdestä, diplomaatti Tansaniasta sekä vahtimestari, joka oli osallistunut nimimerkillä Postimies.
Ensimmäisen palkinnon tuli kuittaamaan siro naisihminen. Hän paljastui Kata Kärkkäiseksi. Veksi oli pyörtyä. Hyvästi viikon rilluttelu (Eevertin kanssa).
Toisen palkinnon kuittasi Jari Tervo, jonka irmelintuoksuinen purkaus oli johtanut kokeneen päätuomarin joron jäljille.
Kolmas palkinto meni Veksin pojalle, kolmetoistavuotiaalle Simolle, joka oli paneutunut matemaattisen probleeman inhmilliseen puoleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
