Kaikki päättyy aikanaan

"Minä en tee runoja vaan luon itseäni, runoni ovat minulle tie itseni luo."
- Edith Södergran * 4.4.1892 + 24.6.1923

Muistin eilen aivan mainion tavan lopettaa pitkähkö ja tapahtumarikas kertomus, jossa kertomuksen päähenkilö lopussa muistelee seikkailujaan, ja jossa jollakin nerokkaalla kikalla käännetään lukijan totena pitämä, tarinaa kantava asia toiseksi. En usko, että kaikki lukijat pitävät moisista: ne ovat kurjia kuin "heräsin unesta"-lopetukset. Mutta pienessä tarinassa voisi hiukan...

Nyt en millään saa mainiosta lopetuksestani kiinni! Kun elämän suvantokohdassa juonenpalasia tai varsin käännekohtia mieleen putkahtaa, ne pitäisi kirjata ylös pieneen salaiseen mustakantiseen muistikirjaan. Punakantinen tai tupakka-askin kansi käy hätätilassa. - Hankalaa, kun en enää polta.

Olen kirjoittanut eräitä kertomuksia, joissa on uskottava käänne ja toisia, joissa on epäuskottava käänne. - Toisista on tullut enemmän palautetta.

Jos juonen käänne on novellin loppupuolelle sitten välttämättä ujutettava, niin se on tehtävä huolella. Jos juttuun ei haluta kliimaksia tai antikliimaksia, sen tulee loppua ikään kuin omia aikojaan. Avoin lopetus jättää tilaa lukijan salaisille serper... perver... versioille, houkuttelee häntä laatimaan oman itsensä näköisen jatkovision sekä antaa vielä kirjoittajallekin option tarinan pitkittämiseen hamaan kyllästymiseen saakka.

Parhaiten nykynovelli toimiikin nukahtamislääkkeenä. Se on kuin kotimainen kurkku: suora ja mauton, vaikka saattaa jättää kitkerän jälkimaun.

"Pekka oli päässyt tiensä päähän. Kuolema teroitti kuluneella kovasimellaan viikatteen terää, vaan ei valmiiksi meinannut saada. Hänenkään arvovaltansa ei sietäisi tylsällä terällä nylkyttämistä. Kuolema nojasi Pekan laveriin muuassa salokämpässä.
- Et sinä minua fuulaa, Pekka sanoi karskihkosti.
- Etkä sinä minua, Kuolema sanoi.
- Olin ammatiltani kirvesmies, Pekka lisäsi. Noin tylsillä vehkeillä ei ammattimies ryhdy niskaa katkomaan. Terota paremmaksi tai nauravat sinulle.
- Ai ketkä nauravat? Kuolema kysyi.
- Naurismaan aidat ja minä, vähintään.
- Minulla on aikaa, Kuolema sanoi.
- Ota kaikki se aika jonka tahdot. Minusta on mieluisaa seurata, kun toinen tekee työtä."

Onko Pekka oikeasti Pekka, onko hänellä kaksoisveli, jonka identiteetin avulla harhauttaa tylsän viikatteen haltijaa? Voiko Pekka tehdä vielä diilin? Onko tarina todellinen vai silkkaa sarasvuota? Se selviää ensi kerralla. Pysykää kanavalla. - Olettehan kenties oman elämänne mestareita.