RAUHAISA PÄIVÄLENKKI LEIKKIPUISTON OHI

Päivälenkkini kulkee lasten leikkipuiston ja hiekkalaatikon ohi. Saatan pysähdellä, kuunnella lintuja ja joskus jäädä niitä katselemaan pienellä kiikarillani, joka hyvin mahtuu verryttelyhousun oikeanpuoleiseen etutaskuun. Vasemmassa on sokeripaloja väsymyksen varalle.

Liikun usein pukeutuneena kulahtaneeseen 90-luvun verryttelyasuun, joka nykyään kiristää sieltä täältä kuin slimmattu hiihtokondomi. Joskus juoksen osan matkasta ja joudun ylämäen takia puuskuttamaan hiekkalaatikon viereisellä aidalla.

Hiekkalaatikolla leikkivä pieni, alle kouluikäinen tyttö katsoi minuun ja alkoi iloisesti huutaa:
- Ättä tättä! Tuu kattoo. Täällon yks mulkku.
Sydän pomppasi ja ajattelin, etten ainakaan lähde juoksemaan. Siirsin kiikarin taskusta kaulalle roikkumaan. En halunnut joutua kiinni itse teossa tai epäillyksi mistään sopimattomasta.

Tytön äiti tai joku selvästi naispuoleinen puistotäti lyllersi paikalle kuin tankki. Hän muistutti takavuosien unelmieni Rosanne Barria. Rosanne alkoi heti tiukansävyisen keskustelun pienen tytön kanssa.
- Hei missä sä näit sen?
- Tossahan se seisoo.
Rosanne mulkaisi minuun.
- Tarkoitatko tuota spurgun näköistä setää, joka NYT HETI TÄLLÄ SEKUNNILLA LÄHTEE VETÄÄ!
- Ei kun tota mulkkua.
- Ai tota mustaa.

Katsoin taakseni. En nähnyt ketään tummaa tai muutakaan afrosuomalaista. Kaukana mäen alla oli toki pieniä kosovolaisia poikia ja heidän somalikavereitaan.
- Nii-i. Se on valmaan sokelimuulahainen.