Joulun 2004 lumo

HP oli palannut muisteloistaan vuoden 2004 jouluun. Matka Hietaniemeen ei ollut pitkä, mutta asiat ja askel painoivat. Kuinka monta näitä vielä tulee? Elämä ei ollut hullumpaa: terveys ei ollut heikko eikä eläke huono. Poikaan hänellä ei ollut tunnesidettä, eikä elämää voinut raketa Angelan tapaamisiin. Missä oli elämän usko? Vanhaksiko piti elää ennen irtaantumista toisesta ihmisestä? Minä uskallan sen mitä uskallan ja osaan sen mitä tarvitaan, hän tuumi.

Kuka eläisi harmaapartaisen elämää hänen puolestaan? Kuka muistaisi mitään enää myöhemmin. HP istahti Vanhan kirkon puiston penkille ja kirjasi muutamia asioita vahakantiseen muistikirjaan:

"Vaikka olen saanut hyvän elämän, se ei riitä. Minulla oli vaimo, on poika, on pojanpoika ja -tytär sekä miniä. En ole yksin. Kuka on Harri Partanen? Voisiko nainen auttaa minua selvittämään kuka minä olen? Tarvitsenko ammattiapua? Minkä alan?"

"Angela minulla on ollut jo montakymmentä vuotta. Kuitenkin tapaamme vain kerran vuodessa. Vaimon kuolemasta on jo kaksikymmentäkaksi vuotta. Milloin poistuu kaipuu?"

"Tuleeko minusta enää kokonaista? Muistan ensimmäisen opiskelusyksyn. Silloin meille sanottiin sovelletun matematiikan luentosarjan aluksi: jos tämä tuntuu hankalalta, voitte mennä yliopistolle lukemaan estetiikka tai muuta paskaa. Ne jäi lukematta."

"Opiskeluajan ruoka perustui hernekeittoon. Ostin sitä tukusta sata purkkia. Lämmitin sitä liedellä suoraan purkissa. Kun rokan lapioi suuhunsa kaksi kertaa päivässä, ei ollut niin nälkä. Kun opettelin lämmittämään soppaa liedellä, kattila suli muodottomaksi möykyksi. Se ei kestänyt nelosella yön yli. Joku oli unohtanut. Siirryin maksalaatikkoon, kun kämppis sai mikroaaltouunin. Sitä ja juustomakkaroita syömällä päästiin kevääseen. Vanikkaa oli tietysti aina."

"Kun olimme nuoria, etsimme uutta. Nyt etsin vanhaa. Missä se on? Missä on 1950-luvun Helsinki? Silloin kaupunki tuntui ehjältä sodan pommitusten rikkomuksista huolimatta. Kesäinen Helsinki oli täynnä latausta ja seikkailua. Nyt se on täynnä kahviloita."

"Olen koko ikäni etsinyt asioille selvyyttä ja varmuutta. Luotettavuutta, todennäköisyyksiä, tilastoja. Kuka näkee ensimmäisen pääskyn saapuvan keväällä? Paljonko se painaa? Mistä se on tullut? Milloin syntynyt? Onko se rengastettu?"

"Miten mitataan sille joka mittaa lusikalla. Onko puurokauha yhtään muuttunut ajan saatossa. Kun lapsena sain kaurapuuroa aamupalaksi kaksi kauhallista, se maistui hyvältä. Maistuuko tämä mikrokaurapuuro miltään?"

"Äiti eli aikansa samoin kuin isä. Kumpikin kulkee mukana. Ovatko ihmiset kuolemattomia muuten kuin muistoissa. Niin kauan kuin joku vainajaa muistaa, hän elää. Oikeastaan he, molemmat, elävät. Taidamme elää kaikki kolme."

Ilta hämärsi. Miksi hän ei menisi Hietaniemeen? Jos Angela odottaa, hänen on mentävä. Jos Angela ei odota, hänen on silti mentävä. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Ruusu on ruusu on ruusu.

HP paleli, mutta jatkoi matkaansa. Raitiovaunukyyti olisi hiukan nopeuttanut, mutta kyllä jalan pitää sen verran nousta, että pääsee ystävää tapaamaan sopimuksen mukaan.

Harmaapartainen löysi tutun penkin Hietaniemestä ja istuutui kuusen suojaan. Kello oli yli 17. Angela oli yleensä täsmällinen. Aika eteni tasaisen vitkaan. Portilta ajoi sininen Mercedes, joka pysähtyi HP:n eteen. Taksissa ei ollut ketään kyydissä. Kuljettaja näytti ulkomaalaiselta. Hän nousi autosta, kiersi takaa Harrin penkin luo ja sanoi:
- Olleteko tese harmaapartaukko?
- Minä olen. Mitä Angelalle on tapahtunut?
- Tässä kirje. Ei saa lukea. Avaa joulupäivänä.
Taksinkuljettaja palasi autoonsa ja peruutti arvokkaasti takaisin Mechelininkadun puoleiselle portille. Harri hätääntyi. Miksei kirjettä saisi avata heti?
----
Harri suri jouluaattoillan kotonaan Kalliossa. Hän luuli olevansa liian väsynyt nukahtaakseen. Hän joi teetä, söi vanikkaa ja tarttui Paavo Haavikon kirjaan Mustia kantarelleja. Pian uni tuli. (jatkuu)