Hääpäivää pukkaa

Yleisesti ottaen kaksitoista vuotta on merkittävä jakso yhden tai kahdenkin ihmisen elämässä. Jos siitä on selvitty kunnialla, pitänee ainakin muistaa toista osapuolta. Mitä jos olisin erityisen kiltti huomenna? - Kaunis ajatus.

Numeroissa on vaimon mielestä magiaa. Ei kai sitä muuten olisi menty kihloihin 11.11.2002 ja naimisiin 13.3.2003. Minulle nuo figuurit ovat vain digittejä toisten kaltaistensa joukossa, eikä historiakaan tunne mitään kovin merkittävää kaksitoistavuotista sotaa. Toista olivat kolmikymmenvuotinen sota tai ihmisikää pidempi satavuotinen sota, joka nimestään huolimatta kesti rapiat 116 vuotta. Niissä riitti petoksia, ruutia, mäiskettä, lenteleviä päitä, veren virtaamista ja suolen pätkiä. - Siihen nähden meillä on mennyt hyvin.

Silti vaimon mielestä 12 on jotenkin merkittävämpi luku kuin 11 tai 13. Mene, tiedä.

Tällä kertaa ei kuulemma mennä elokuviin, ravintolaan, tanssimaan eikä muutenkaan hurvittelemaan, vaan ollaan kahdestaan kotona. Tämä ei kuulemma tarkoita sitä, että minä istun tietokoneellani ja vaimo omallaan koko päivän. Poika lähtee illan korvalla kavereidensa syntymäpäiviä viettämään ainakin muutamaksi tunniksi, joten saamme olla rauhassa. Sunnuntaina ei koskaan siivota, joten jotakin muuta pitää keksiä. Kenties henkeviä keskusteluja, joita kumpikin nuorempana saattoi käydä yötä myöten pitkiä aikoja. On muisto vain, on muisto vain...

Tänään korjasin keittiökaappien ovien kiinnityksiä vaihtamalla paikoin hatarat ruuvikiinnitykset läpipulttaukseen. Autosta repsotti ovitiiviste, jonka liimaaminen taisi osittain epäonnistua kovan pakkasen takia. Kaupassa olen käynyt ja tusina tulppaania (neljää väriä) on visusti piilotettuna työhuoneen nurkkaan huomista esiin kaivamista varten.

Kunpa vaimo ei olisi allerginen tulppaaneille, kun on tuo muisti käynyt selektiiviseksi juuri tulppaanien suhteen. Minulla ei olisi mitään ylläriä huomiseksi, jos tänä iltana kysyisin: by the way, oletko allerginen tulppaaneille? Elämässä on otettava riskejä.

Maaliskuun kaameus

Tänään Tarmon päivänä tunnen suurta tarvetta pysyä sängyssä koko päivän, torjua verhojen takaa kurkistelevia auringon säteitä ja pitää ikävää. Olemme menossa kohti sitä vuodenaikojen vaihdetta, jolloin talvimasennus muuttuu kevätväsymykseksi. Yleensä sen jälkeen seuraa kesähömelyys kunnes syysapatia ottaa valtaansa. Nämä ovat alakuloisen ihmisen neljä vuodenaikaa.

Mikä sitten kevättalvessa niin erityisesti jurppii? Kohta on taas se laululintujen aika, kun ne paritellen lentävät kohti koreaa pesäänsä. - Meilläkin pitäisi siivota.

Lintujen reviirikäyttäytyminen on jäljittelyä siitä, mitä ihmiskunnassa yleensä tapahtuu. Miten tiaiset pystyvät matkimaan alastomien apinoiden yritystoimintojen käyttäytymismalleja, kun niillä ei tiettävästi ole tekstiviestejä eikä jatkuvaa mediavirtaa. - Ne voisivat toimia intuitionsa perusteella. Mutta malli yritysmaailmasta, linnunjärki hoi!

Muuassa kirjoittajapiirissä kyseltiin hiljan, mitä lintua muistutat. Minä en vastannut kyselyyn. Olisihan se aika paljastavaa kertoa, että omasta mielestään muistuttaa eniten täytettyä hiiripöllöä. Miten niin? Täytettä on niin runsaasti, jotta yli pursuu henkselien käyttöön siirtymisen jälkeenkin, mutta rohkeus vastata elämän haasteisiin lienee valveutuneen laboratoriohiiren tasolla. Pöllöys taas on synnynnäistä tunneälyn puutetta.

Koska tänään aurinko nousi pääkaupunkiseudulla 7.04 ja se laskee 18.00, olemme kulkemassa kohti valoa niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Ihmisen tehtävä maan päällä ei liene silkkaa kiukuttelua, itsesääliä, ilkeilyä ja pahantahtoista jupinaa vaan jotain muuta.

Valoa päin, vaikka hippulat vinkuisivat ja pimennysverhojen rullat rutisisivat!