Kesäkeittoa, lettuja ja basiliskoja

Kesäkeitto oli lapsuuden ruokalajien ranking-listan viimeisenä. Se maistui pahemmalta kuin paistettu maksa tai kualjkiäryleet (suomeksi kaalikääryleet). Kaverin luona pääsin joskus syömään perunakeittoa, joka olikin varsin hyvää; siitä puuttuivat porkkanat, herneet ja kukkakaalit. Pyysin äitiäni tekemään perunakeittoa, mutta hän teki kesäkeittoa, sillä hän oli aina tehnyt kesäkeittoa, jota väitti hyvin terveelliseksi.

Ruokalajeista mieluisin oli takassa grillattu hampuusinmakkara. Ensinnä se poltettiin liekeissä mustaksi, minkä jälkeen makkara tikkuineen tökättiin laiturilta järveen jäähtymään. Se oli muutamassa sekunnissa huuhdeltu niin viileäksi, että sopi lapsenkin syötäväksi. Harrastelijat grillasivat makkaraa hiilloksella vain ruskeaksi, mutta meille ammattilaisille kelpasi vain paras.

Lettuja paistettiin pitkävartisella pannulla. Jännitystä riitti silloin, kun isäni innostui yrittämään lettujen tai oikeastaan räiskäleiden kääntämistä partiolaisten tapaan pannulta ilmaan heittämällä. Usein se onnistuikin, mutta joskus saimme letun mukana mausteena terveellisiä mineraaleja saunan verannan lattialta. Isäni oli aikaansa edellä, sillä jo 1960-luvulla hänen mielestään ihmiset olivat turhanki basillikauhuisia, vaikkei pienistä epäpuhtauksista ruoassa mitään haittaa ollut vaan pikemmin hyötyä. ? Äiti oli eri mieltä.

Tuulastus on jännittävää puuhaa. Sitä harrastettiin vasta loppukesästä kuten ravustustakin. Elokuisen pimeällä, äänettömällä järvellä oli mieluista lipua venheessä kirkkaan Tilley-lampun valossa. Joskus tuli haukia ja parhaimmillaan lahnoja, toisinaan ei mitään. Lahnaa piti iskeä atraimen terä kalan suuntaisesti eli pitkittäin, mutta hauki oli niin hidas, että sitä lyötiin poikittain.

Tuuli tai kuunvalo saattoivat häiritä tätä ikiaikojen salaperäistä kalastusmuotoa. Mitä pimeämpää sen parempi. Rantoja kierrettiin siten, että veden syvyys pysyi yhden, kahden metrin välillä. Jos sumu pääsi yllättämään, saattoi suunta olla hakusessa. Tällöin odoteltiin sumun haihtumista tai melottiin lähimpään rantaan syömään voileipiä ja juomaan termosteetä.

Elokuun yöllisen järven hämyisen salaperäistä tunnelmaa en ole sen koommin löytänyt juuri mistään. Hiukan samalta tuntui myöhemmin nuorna miesnä, kun heräsin ojasta ilman lompakkoa ja kelloa. Vasta sumun haihduttua saatoin suunnistaa kotiin.