Jumalanpalveluksessa

Pappa oli huhtikuun sunnuntaina päättänyt mennä kirkkoon, vaikkei siellä vuosiin ollut käynyt. Mopolla kirkonkylään ajaessaan oli hän joutunut vesisateeseen. Tien reunassa oli raakkunut ja riekkunut varisparvi sen näköisenä, ettei sitä mikään häiritse. Aukean pellot olivat mutavelliä.

Pappa oli kaatunut kirkon pysäköintipaikalla lätäkköön, kun etupyörä oli omia aikojaan taittunut vasemmalle. Polvet olivat menneet kuraisiksi, mutta pullo oli säilynyt ehjänä. ? Pulloon oli mamma laittanut kahvia. Mamma oli ollut vieläkin sänkypotilaana, kun oli lonkkansa murtanut potkurilla pakanalähetyksessä käydessään.

Mamma oli aamulla myöntynyt siihen, että Papan on päästävä kirkkoon jos kerran mieli tekee. Mieliteko oli harvinainen:
- Mikä sinua sinne kirkonkylälle vetää, kun ei ole bingoakaan? mamma oli kysynyt.
- Ai ei ole mitä? Sitä on miehen tarpeen mukkaan kirkossa käätävä, vaikkei akka piäsiskään.
- Sitten sinun on mentävä, mamma sanoi.

Pappa ehti kirkkomaalle ennen kymmentä, mutta päätti käydä kiviä katselemassa ja juoda kirkkokahvin etukäteen. Suurimman perhehaudan luona oli puupenkki, johon mahtui istumaan ja tilkan nauttimaan. Väkevistä pappa oli luopunut, kun niistä oli toiselle tullut paha mieli. Tupakinpoltonkin hän oli lopettanut, kun mammalle oli siitä tullut yskää ja hengenahdistusta.

Hautuumaan kiviaidalla oli nohevia variksia. Naakat lentelivät tornin aukoista. Ne antoivat joskus pesiä rosvoaville variksille kyytiä, vaikka muulloin varikset saivat olla rauhassa.

Pappa joi hitaasti pullosta, kun ei halunnut turhaa tiskiä. Hän unohtui muistelemaan sotaa ja katseli sankarivainajien marmorikivikkoa, jonka alla toistakymmentä tuttua poikaa makasi. Kirkon toisella syrjällä oli talvisodan kaatuneet, mutta heitä pappa ei niin tuntenut. Viisi luokkatoveria oli kaatunut.

Pappa lähti köpöttelemään kirkon pääovelle, josta ajatteli livahtaa sisälle huomaamatta. Kirkkoon pääsi kesken jumalanpalveluksen, jos osasi mennä oikealla tavalla oikeasta ovesta. Kivisellä ovitasanteella patsasteli isokokoinen varis. Se tepasteli siinä kuin kirkkoväärti. Kylläpä on siivekäs mölösti kirkon ovella. Liekö se erottelemassa vuohia lampaista?

Varis epäröi, kun pappa astuskeli rappuja, mutta leyhäytti siivilleen ennen tormausta. Pappa pääsi ulommasta ovesta ja sisemmästäkin niin, etteivät edes takapenkkiläiset huomanneet. Nuori naispappi näytti lopettelevan saarnaansa, jota pappa parhaansa mukaan kuulosteli:
"Ku o varis tomera! Näin sanoi apostoli Pietari Rauman vankeuvesta paetessaan Ristukselle, joka tuli häntä vastaan Pappilan tiellä. Siitä tulleekin mieleeni, miten olemme kaikki pyhässä kasteessa saaneet armolahjan, ja meidän Herramme on ylösnoussut ja luvannut palata viimeisenä päivänä meitä kaikkia luokseen noutamaan. Laulamme virrestä 119 kaikki säkeistöt."

Pappa yhtyi lauluun. Kyllä kannatti tulla! Tomera oli ainakin se varis, joka kirkon ovea vahti. Tästä pitää kertoa mammalle, vaikkei hän uskoisi mitä olen tänään kuullut ja nähnyt, tuumasi pappa.

... armonsa ei milloinkaan

"Luopuessani maailmasta ja omaisuudesta, olen löytänyt onnen, rauhan, terveyden, vieläpä rikkauden. Vastoin sananlaskua huomaan, että se joka luopuu pelistä, voittaa sen.
Hyödyttömimmin olen käyttänyt sen päivän, jolloin en ole nauranut."

- Nicolas-Sébastien de Chamfort, ranskalainen kirjailija * 6.4.1741, + 13.4.1794


Pekka oli vartonut maallisen elämänsä päättymistä mielestään kyllin pitkään. Kuolema oli käynyt taloksi hänen majaansa. Jotenkin viikatemiehen luisevassa kourassa huonosti viihtyvä kovasin kävi kovin haluttomasti silloin tällöin terää terottamassa. Muun ajan tuo huppumies kulutti viihdeohjelmia katsellen, lottonumeroita toistellen ja loitsuja mutisten.

Jos tarmokkaampi terottaja olisi tehnyt tunnin verran työtä, kyllä niin hiotulla terällä olisi jo laihahkon niskan niittänyt. Miksi vieras tuntui niin haluttomalta suorittamaan tehtäväänsä?
- Et taida olla tosissasi, kun olet vain haahuillut täällä kolmatta päivää, Pekka sanoi.
- Mistä sinä tiedät? Kuolema kysyi.
- Onko tarkoituksesi lisätä odotuksen tuskaa? Minuun se ei tehoa.
- Olen valmis tekemään kanssasi sopimuksen. Saisit vuoden jatkoaikaa. Mitä sanot? Kuolema kysyi.
- Mitä minä siitä saan?
- Oletpa hidasälyinen. Saat vuoden lisää aikaa, jos luovut etevästä kirveestäsi ja annat sen minulle, Kuolema sanoi.
- En halua vuotta lisäaikaa ja hyvästä kirveestäni en luovu. Haluan, että se haudataan kanssani.
- Voin vaihtaa tehtäviä kanssasi vuodeksi. Diili on tämä: sinä hoidat minun työni ja minä makaan täällä majassa viihdeohjelmia katsellen ja aina välillä ikkunasta metsän eläimiä pelotellen.

Pekka kapristautui sängystä jaloilleen, nappasi nurkasta terävän halkaisukirveensä ja lyödä humahutti kaikin voimin kaapumiestä oletettuun rintakehään. Kirves upposi lattialankkuun. Johan sillä lyönnillä kaapumieheltä hengen piti lähteä!

Pekka huokaisi. Kuolemalta puuttui sisältö kuin sitä ei olisi olemassakaan!

Raskas musta kaapu oli tyhjä, mutta liehahti itsestään ja tiukasti Pekan hartioille, halkaisukirves tarttui käteen ja viikate lennähti naulaan. Kai sitä vuoden päivät pärjäisi pyövelinäkin, Pekka tuumasi.