Tyttö kirjastossa

"On muisto vain, o-o-o-on muisto vain, tuo laulu mun nuoruudestain. Kun metsätietä kuljin..." hyräilin matkalla Myyrmäen kirjastoon. Tiedättehän, se Olavi Virran tunnetuksi tekemä hitti, jonka nimeä en nyt muista.

Menin hakemaan varaamani kirjan, joka kertoo Eeva-Liisa Mannerista. Sen on kirjoittanut joku Helena Sinervo, joka voitti sitten tällä kirjallaan "Runoilijan talossa" oikein Finlandia-palkinnon. Kun sähköpostiini oli tullut ilmoitus vain muutaman viikon varausjonotuksen jälkeen, niin en muuta tohtinut kuin hakemaan.

Kirjaston palvelutiskillä oli jonoa. Muutama ulkomaalaisen näköinen kaveri palautti sarjakuvalehtiään. Ja sitten oli se tyttö. Tyttö oli siinä iässä.

Hän oli kauan empinyt runohyllyjen ääressä ja viimein valinnut kirjansa. Kun minä olin vielä katselemassa ympärilleni ja varovasti jonon päätä lähestymässä, päästin hänet luontevasti edelleni, koska herrasmiehet tekevät niin. Tyttö hymyili.

Sen verran olin utelias, että koetin nähdä mikä runokirja tytöllä on lainattavana. Hän oli vielä niin runollisen näköinenkin, tiedättehän. Kun ikää on lähes 16, vaaleat hiukset aaltoilevat valtoimenaan siistin maiharin hartioilla, ja katse on vielä lyyrisen samea runotytön lailla.

Virkailija yritti lukea tytön kirjastokortin magneettijuovaa, mutta kone ilmoitti heti, ettei lainoja enää tipu! Nutturapäinen kirjastomuori kivahti:
- Ei tällä voi enää lainata. Liikaa myöhästymismaksuja.
- Voi sentään. Paljonko niitä on?
- Niitä on liikaa, ymmärrätkö LIIKAA. Niitä on neljä euroa kahdeksankymmentä senttiä kun saisi olla ENINTÄÄN kolme euroa. Maksatko nämä ensin pois?
- Ei minulla ole rahaa niin paljon. Enkö saa enää lainata?
- Et saa enää lainata, jos et maksa maksuja pois. Vie kirja takaisin hyllyyn tai anna se tänne.
- Mitä jos maksaisin yhden euron ja kahdeksankymmentä senttiä? Saisinko sitten lainata tämän runokirjan?
- En minä oikein tiedä, muori virkkoi. Taitaa olla tärkeä kirja. Jos minä nyt tämän kerran.

Tyttö maksoi kirjastomuorille yhden euron ja kahdeksankymmentä senttiä, lainasi kirjan ja jo tämän vakavan vastoinkäymisen vuoksi hätääntyneeseen katseeseen tuli tuttua lyyristä sameutta.

Vaikeudet ovat tehdyt voitettaviksi! Ja elämä elettäväksi! Tyttö kiitti kauniisti ja poistui harvinaisen tyylikkäällä askelluksella kohti kirjaston ulko-ovea. Hänen käynnissään oli sitä luontevuutta, mitä keski-ikäinen mies kadehtii. - Mielessäni häivähti, ettei se nuoruus niin kamalaa aikaa aina kaikille ollutkaan. Kaikista ei tarvitse tulla runoilijoita...

Tytön lainaaman runokirjan kirjoittaja tai nimeke ei sitten minulle selvinnyt. Kirja oli ollut vanhan näköinen, patinoitunut, sen kannen teksti oli pienillä mutta kultaisilla kirjaimilla. Se oli peräisin ajalta jolloin kirjat olivat kirjoja ja runot runoja.

Tyttö oli siinä iässä ja minä se olin metsässä eikä hän.