Päätuomari

Veksi oli saanut kerralla nivaskan. Esiraati oli poiminut sadasta novellista parhaat, joista kolmetoista oli jäänyt viherkustantaja Kermakon haaviin. Veksi tiesi, että paholaisen tusinassa olisi muutama ystävän ja tutun juttu. Ei auttanut muu kuin toimeen!

Kustannustoimittajan leipätyö ei ollut kadehdittava. Pahempaa oli joutua kilpailun päätuomariksi. Jokainen valinta piti perustella hyvin itselleen. Kirjoittajat olivat vuodesta toiseen samoja: osan hän tunsi, pienestä osasta hän piti, mutta suurin osa oli harmaata massaa, jota ilman lukijan elämä olisi helpompaa.

Eläkkeellä olevat kansakoulunopettajat olivat pahimpia. Heillä oli aikaa ja kirjoitustaitoa, joten monet heistä kuvittelivat itsensä kotimaisen proosan kärkikaartiin. Idoleinaan he pitivät esim. Kalle Päätaloa, Volter Kilpeä tai Martti Rapolaa. Novellit olivat silti kuivia, postmoderneja tai oksettavaa tajunnanvirtaa.

Veksi ihmetteli, kuinka ennen sotaa syntyneet olivat juuttuneet lapsuuteensa. Olihan joukossa muutama poikkeus. Novellinipun parhaita oli nimimerkki Suen Kassu, joka kirjoitti Talvisodasta kuin Väinö Linna jatkosodasta. Plagioinnista ei ollut kysymys. Kertojan ääni oli omaperäinen, sillä hän oli “statin kunti”.

Nimimerkki Suen Kassun novelli “Munat ja makkarat” muistutti Veksiä ystävästä, joka oli muutaman lehtikirjoituksen Työmies-lehteen laatinut. Veksi oli varma, että muna- ja makkaramiehen kuoresta paljastuisi majuri evp. Eevertti Eskola. Veksi yritti läpivalaista kuorta, sillä höyryttämällä sitä ei olisi ehjänä voinut avata. Nimimerkki ei selvinnyt. Sekin todisti Eskolan puolesta.

Toinen ansiokas tarina oli kirjoitettu välimerkeittä ja isoitta kirjaimitta. Tiukkapipoinen Veksi olisi sen hylännyt, ellei rivien välistä olisi pilkahdellut tiukkaperäinen sussu, joka oli pystynyt vedättämään maistereita kultaisella kuuskytäluvulla. Irmeli oli piiloutunut nimimerkin “Thalatta” taakse. Mutta pilkuistaan ei pantteri päässyt. Veksi tunnisti tarinasta itsensä.

Kolmas tarina koski teoreettis-filosofista numeroarvoitusta. Tekijä saattoi olla nerona pidetty Vuorelan Kustaa, joka oli joutunut Waasaan pohdittuaan liikaa Fermat’n lausetta. Nimimerkkinä oli Pietro Bembo, joka paljasti, sillä pääteoksessaan »Prose della volgar lingua» Bembo otti kantaa italian kirjakielestä käytyyn keskusteluun. Hän vaikutti kielen vakiintumiseen 1500-luvulla.

Fermat’n lause oli todistettu, mutta Kustaa oli henkirikoksen vuoksi edelleen Waasassa. Olisiko hän voinut siellä kirjoittaa tämän tekstin? Enqvist oli Veksin pyynnöstä lukenut novellin. Hän oli tiivistänyt asiansa virkkeeseen “En ymmärtänyt “Neliöjuuri Kekkosesta” mitään, kirjoittajan täytyy olla nero”.
Veksi laittoi kaverit järjestykseen: Suen Kassu alias Eskola saisi 1000 euroa, Thalatta eli Irmeli saisi 600 euroa, vaikkei ollut Veksille antanut. Bembo eli Vuorela kuittaisi 400 euroa.

Veksi päätti jättää tuomionsa ja perustelunsa kirjallisena Kermakon kustannusjohtajalle, vaikka joutuisi itse jakamaan palkinnot sunnuntaina.

Kermakon lehdistötilaisuuteen Espoon Keskuksessa oli tullut toimittaja Länsiväylä-lehdestä, diplomaatti Tansaniasta sekä vahtimestari, joka oli osallistunut nimimerkillä Postimies.

Ensimmäisen palkinnon tuli kuittaamaan siro naisihminen. Hän paljastui Kata Kärkkäiseksi. Veksi oli pyörtyä. Hyvästi viikon rilluttelu (Eevertin kanssa).

Toisen palkinnon kuittasi Jari Tervo, jonka irmelintuoksuinen purkaus oli johtanut kokeneen päätuomarin joron jäljille.

Kolmas palkinto meni Veksin pojalle, kolmetoistavuotiaalle Simolle, joka oli paneutunut matemaattisen probleeman inhmilliseen puoleen.