Turkkilainen nahkatakki

Tauno oli syntynyt kauppamieheksi: jos hän ei ollut ostamassa, hän oli myymässä. Istuin St. Martin’s Rallyen peräpöydässä aamukahvilla:
- Terve mieheen. Ulkona on viima, sanoi kekkulitakkinen Tauno.
- Niin onkin. Miten sinä tarkenet moisissa hempulivehkeissä?

Tauno haki tuopin ja katsoi minua nenänvarttaan pitkin.
- Minulla on turkkilainen nahkatakki. Tämä on tyylikkään musta, lämmin, kestävä ja hyvin edullinen. Siinä on lämmin vuori.
- Mistä olet moisen ihmetakin löytänyt?
- Se on salaisuus. Lupaatko säilyttää sen?
- Toki. Löysitkö sen jonkun päältä?
- Eikka on ruvennut tuomaan Turkista näitä kestäviä ja lämpimiä, muodikkaita ja mustia nahkatakkeja. Myyn näitä edullisesti ja hyville kavereille tosiedullisesti. Osta hyvä nahkatakki.

Tunnustelin takin hihaa ja haistelin sitä.
- Ei se ole nahkaa.
- Osta hyvä takki.
- Minä en tarvitse takkia, sanoin.

Tauno haki tuopin minullekin. Hän sanoi olevansa sen velkaa. Tuon vantteran parrunpätkän päällä outo loimi näytti sopivalta. Hänellä oli leveät hartiat ja gimlimäinen varsi. Takki oli pilottimallia. Siinä oli hapsuja, jotka takertuvat usein kiinni. Muodilla on hintansa, ajattelin.

Tauno ei raaskinut riisua rotsiaan. Hän sanoi, että niitä oli Eikan varastossa lisää. Minullekin löytyisi sopiva. Olin kaivannut lämmintä talvitakkia. Ex-vaimon maihari ei oikein lämmittänyt.
- Mitä maksaa? kysyin.
- Yleensä myyn neljällä sadalla, mutta kaverille tänään vain kolmesataa.
- Puhutaanko markoista vai euroista, kysyin huvikseni.
- Euroista tietysti, hän vastasi. - Muodilla on hintansa.

Tauno lupasi minulle heti oman takkinsa kahdella ja puolella sadalla, sillä se olisi sopivaa kokoa kunhan vähän lihoisin. Otimme vielä parit.

Tauno sanoi, että turkkilaisessa nahkatakissa on vuoden takuu. Hän antoi minulle Laatutakki Ky:n käyntikortinkin, jossa oli lankanumero.

Iltapäivällä minulla oli ylläni turkkilainen musta ja muodikas nahkatakki, jonka lämmin vuori ja hapsut pitäisivät viiman loitolla kovimmillakin pakkasilla. Tauno oli pian lähtenyt ja sanonut menevänsä tapaamaan äitiään Martinlaakson vanhusten palvelutaloon.

Kotona aamulla ihailin takkiani. Se oli päivänvalossa ruskea, kulunut, saumat retkotti. Vuori oli irronnut kolmesta kohtaa. Takki oli ollut hyytävän kylmä ja haisi edelleen muoville ja hielle. Soitin Laatutakki Ky:n puhelinnumeroonkin. Siellä vastattiin iloisesti Pelastusarmeijassa.