Vuoden vaihduttua

muistin perukoilta tai tinan tuhkasta nousee epäselviä ajatuksia. Olemmeko täällä palvelemassa? Ketä?

Voiko ihminen ymmärtää enemmän kuin kokemustensa verran? Jos luen sarjamurhaajasta, samastunko sarjamurhaajaan? Hän saattaa olla laiminlyöty nuori, väärinymmärretty kotirintamamies tai muuten vain sympaattinen parabellum-tyyppi.

Kun kysyin, mitä fakta on, poikani vastasi: se on totta. Jatkokysymykseni kuului, mitä on fiktio. Humpuukia, hän sanoi osuvasti.

Vuorovaikutus ja kuunteleminen, nuo peltoon kätketyn aarteen kaltaiset kanssakäymisen avaimet, ovat hukkumassa materian ja muun itsekkyyden alle. Ja sen mukana kaikki.

Veikko Huovinen kuvaa oivallisesti kirjassaan Puukansan tarina metsää, sen alkua kehitystä ja loppua. - Kirjoittajan mielen metsät, niityt ja järvet ovat usein ryteikköisiä, kesannoituja tai kuivettuneita. Harvoin ne sisältävät viivasuoraan istutettuja tammirivejä, kullankeltaisia tähkäpäitä tai isojen vonkaleiden selkävesiä.

Kirjoittajan mielen hämärässä leijuu ainutlaatuinen todellisuus. Valaistusta lisäämällä saatamme nähdä, että siellä liikkuu kelpo joukko kirjaamattomien tarinoiden ituja, itiöitä ja littiöitä. Jos on liikettä, on toivoakin.