Runouden kiertokoulu

Eivät kai runot ole tarkoitetut vain harvoille valituille? Mikseivät sanat aukene meille?

Kansakoulun jälkeen tarvitsin kovia koeponnistuksia päästäkseni poesian pariin. Urani esittävän taiteen alalla oli tyssännyt siihen, kun ensimmäisen luokan kevätjuhlassa esitin sammakkoa. Jalassani olivat tyttöjen vihreät sukkahousut ja päällä isoveljen vihreä villapaita. Repliikki "kauasko?" meni oikein mutta sangen vaimealla äänellä.

"Siinä sankari sammakko, kysyy purolta "kauasko?", loikkii pitkin potkusäärin lampikotihin."

Kevätnäytelmän varsinaisen tarinan muu luokka kertoi kuorolaulun keinoin. Irmeli esitti mehiläistä.

Seuraavan kerran keskikoulukalevalan jälkeen perehdyin runoihin kuultuani Loirin tulkitsevan Eino Leinoa seuraavalla vuosikymmenellä. Luin Leinon runoja, vähän Sarkiaa, Mustapäätä, Omar Khajamia, Tekniikan Maailmaa ja muita lehtiä. Lisäksi piti lukea teknisen alan oppikirjoja, joista tietty korkealentoisuus ja hehku näyttivät puuttuvan tykkänään.

Elämän raskaammissa vaiheissa lohdutti mm. Leinon runo Tumma. "Tuo oli tumma maammon marja, syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä."

Aleksis Kivellä on useita synkähköjä tai muuten vain kalveita runoja. Osa niistä puhuttelee vieläkin. En kuitenkaan ottaisi Aleksis Kiven koottuja runoja autiolle saarelle enkä varmaan Seitsemää veljestäkään. Ottaisin ehkä Tarun sormusten herrasta.

Käytyäni muutamia proosan kirje- ja internetkursseja Oriveden opistossa olen edelleen jäänyt paitsi lyriikan perusopetuksesta. Olisinko elänyt elämäni toisin, jos olisin jo nuorena perehtynyt runoihin? - En ehkä, mutta elämäni olisi voinut tuntua lyyrisemmältä.

Joulukuisen muuton jälkeen en ole löytänyt kirjahyllyistäni edes mainiota Mervi Kantokorven kirjoittamaa oppikirjaa Runousopin perusteet. Tästä vakavasta puutteesta teenkin pian runon!