Kuusi juhlaan
Kuusi, tuo metsän puista ylväin ja juhlallisin, on saava tänäkin jouluna kunnian monen suomalaisen kodin nurkassa edustaa etelämerien rannikoiden palmupuita. Silloin, kun Jeesus syntyi, olisi ollut ikävää, jos itämaan tietäjät olisivat häntä tervehtineet huiskutellen kuusen havuja kuin risuja ikään. Vielä pahempaa olisi ollut tiedossa, jos kynttilöiden kanssa olisi häslätty suomalaiskansalliseen malliin ja kuusia olisi sytytelty palamaan kuin pensaita ikään.
Kuusen valinta omasta tai naapurin metsästä on tarkkaa puuhaa; mitä nohevampi naapuri, sen tarkempi suunnitelma. Koska en halua syytettä yllytyksestä alan rikokseen, niin kerron kuusen hausta omasta metsästä.
Edellisenä kesänä on jo katseltu mistä sen pienehkön, terhakan mutta sievän havupuun tyngän voisi kaataa mutta voi: talvella ne ovat aivan eri näköisiä ja kokoisia kuin kesällä. Saattaapi olla, ettei lempipuuta löydykään ja mökkiläinen joutuu turvautumaan vieraan apuun, vaikka seisookin omalla pohjallaan.
Monivuotinen turo onkipaikan laidalta ei kelpaa: siinä on jo vesivoiman kuluttavia vaikutuksia nähtävissä. Jos ei muu auta, kannattaa harkita latvakuusta eli kuusen latvaa. Sinne latvaan kiipeämällä varmistaa sankarimaineen joulunpyhiksi semminkin jos ei palaa. Varman päälle pelataan silloin, kun iso rohjake kaadetaan ja siitä pätkäistään tuvan korkuinen kahden, kolmen metrin näräkkä.
Lapset ja lapsenmieliset koristelevat kuusen vaimoväkeä unohtamatta. Jos kuusi on hyvin valittu, se kestää katselua hamaan loppiaiseen. Kuusen haku on monin tavoin reipasta puuhaa kuten vaimon valintakin. Turhan nuuka ei kannata olla pienten epäsymmetrisyyksien, katkenneiden oksien tai alapainoisen rungon suhteen. Jos jostain kantilta jotakin puuttuu, toisaalla sitä on runsaammin. Laholatvaisuutta ja muita -vikoja pitää välttää eikä pidä framille panon hötkyilyssä unohtaa harvaoksaisen kantin kääntämistä nurkkaan päin.
Japanin ja Kiinan muovikuusiin ei pidä turvautua kuin äärimmäisessä hädässä. Myöskään kasvimaan kakarakuuset eivät sovi aikamiehen tupaan. Venäjän ja Viron kuusissakin on omat riesansa. Jos erikoisuutta tavoittelee, kannattaa reilusti valita mänty.
Hyvää kuusijuhlaa meille kaikille kunhan vain pidämme mielessä pluratelistisen maailmamme globaalin ambivalenssin poesian keinoin: Ken kuusijuhlaa karttaa, sitä neulasella pehvaan.
maanantaina, joulukuuta 19, 2005
tiistaina, marraskuuta 29, 2005
Mi ikävyys, mi hämäryys, korvien välissä soi
Nyt juoksee järki mulla tuskin lainkaan,
vaan turhanpäiväisiä mieti en.
On elo lyhyt, minkä kodin sainkaan?
Nyt muuttolaatikoita pakkailen.
Jos kiire vaivaa, vaivun taakan alla,
ja päivän toimet ihan uuvuttaa
Ei paista päivä, loskaa kaikkialla,
jo kesken kaiken tahdon luovuttaa.
Onk' elämätä älyllistä täällä,
sit' pohtinut oon unettomin öin.
Lyö veli veljeänsä turpaan maan päällä,
ja raskautetut oomme monin töin.
Kun pimeyden pimein hetki koittaa,
niin joulun viesti syömmeen pläjähtää
valo jälleen pimeyden voittaa
jos agnostiset esteet räjähtää.
Nyt juoksee järki mulla tuskin lainkaan,
vaan turhanpäiväisiä mieti en.
On elo lyhyt, minkä kodin sainkaan?
Nyt muuttolaatikoita pakkailen.
Jos kiire vaivaa, vaivun taakan alla,
ja päivän toimet ihan uuvuttaa
Ei paista päivä, loskaa kaikkialla,
jo kesken kaiken tahdon luovuttaa.
Onk' elämätä älyllistä täällä,
sit' pohtinut oon unettomin öin.
Lyö veli veljeänsä turpaan maan päällä,
ja raskautetut oomme monin töin.
Kun pimeyden pimein hetki koittaa,
niin joulun viesti syömmeen pläjähtää
valo jälleen pimeyden voittaa
jos agnostiset esteet räjähtää.
lauantaina, marraskuuta 12, 2005
Valvomisen sunnuntai
Huomenna on kirkkovuoden toiseksi viimeinen pyhä. Sitä kutsutaan valvomisen sunnuntaiksi. Suomen Lähestysseura tarjoaa tälle pyhälle erilaisia saarnavirikkeiden teemavaihtoehtoja
http://www.mission.fi/tiedotamme/tiedotus/saarnavirikkeita/:
1. Maailmanlopun ennustelu
2. Monenlaista odottamista
3. Uuvummeko ja nukahdamme haasteiden paljouteen?
4. Kullakin on oma tehtävä ja vastuu
5. Ahneus on valvomisen este
6. Valvominen on rakastamista
7. Miten isänä valvoisin oikein?
Käsittelen näitä kursorisesti oman makuni ja mieltymykseni mukaan.
1. Maailmanlopun ennustelu on onneksi jäämässä pois muodista. Toki tällekin aatteelle riittää pluratelistisessa maailmassamme kannattajansa, jotka saavat tyydytystä toisten pelottelusta.
2. Monenlaista odottamista sisältyy tähän ihmisen elämään. Vaimo saattaa odottaa miestään kotiin tai lasta. Itse odotan iltaisin, että saisin unen päästä kiinni (vrt. Valvomisen sunnuntai).
3. Kyllä.
4. Kullekin tarpeensa mukaan, kultakin kykyjensä mukaan. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset (G. Orwell: Eläinten vallankumous).
5. Ahneus ja pelko ohjaavat markkinavoimia. Jo lyhyellä seurannalla sijoittajien maailmassa voi päästä tähän tulokseen. Ahneus ei estä valvomasta vaan tässä yhteydessä pakottaa siihen. Pörssiruudun ääressä on vahdittava herkeämättä koko sen aukioloajan, sillä muussa tapauksessa pieni torkahdus voi kääntyä suureksi tappioksi. Ei terve mies stop-losseja kaipaa!
6. Valvominen voi olla rakastamista, jos valvoo yhdessä rakkaan kanssa ja tätä kuunnellen ja katsellen. Sairaan lapsen vuoteen vieressä valvominen on myös rakastamista. Saippuasarjojen ääressä valvominen on harvoin rakastamista, ellei sitten kunnioituksesta kumppania kohtaan.
7. Miten isänä valvoisin oikein sitä, että poika tekee läksynsä, tulee ajoissa koulusta kotiin, menee ajoissa nukkumaan ja syö riittävän monipuolisesti? Koska oma hoivaamisviettini ja kärsivällisyyteni ei ole niin voimakkaasti kehittynyt, vaimo auttaa ;-)
Lainaan tähän Ashleyn tekemän runon:
Dads are like dolphins
Dads are like dolphins in disguise
with hearts as big as kings.
They test the waters and devise
a way for everything.
When we are small
they swim along
to help us reach our dreams.
And through it all,
so proud and tall -
so like we'd like to be.
Näin minä haluan muistaa isäni, joka on jo käynyt aika pieneksi ja kumaraksi.
Hyvää isänpäivää kaikille.
Huomenna on kirkkovuoden toiseksi viimeinen pyhä. Sitä kutsutaan valvomisen sunnuntaiksi. Suomen Lähestysseura tarjoaa tälle pyhälle erilaisia saarnavirikkeiden teemavaihtoehtoja
http://www.mission.fi/tiedotamme/tiedotus/saarnavirikkeita/:
1. Maailmanlopun ennustelu
2. Monenlaista odottamista
3. Uuvummeko ja nukahdamme haasteiden paljouteen?
4. Kullakin on oma tehtävä ja vastuu
5. Ahneus on valvomisen este
6. Valvominen on rakastamista
7. Miten isänä valvoisin oikein?
Käsittelen näitä kursorisesti oman makuni ja mieltymykseni mukaan.
1. Maailmanlopun ennustelu on onneksi jäämässä pois muodista. Toki tällekin aatteelle riittää pluratelistisessa maailmassamme kannattajansa, jotka saavat tyydytystä toisten pelottelusta.
2. Monenlaista odottamista sisältyy tähän ihmisen elämään. Vaimo saattaa odottaa miestään kotiin tai lasta. Itse odotan iltaisin, että saisin unen päästä kiinni (vrt. Valvomisen sunnuntai).
3. Kyllä.
4. Kullekin tarpeensa mukaan, kultakin kykyjensä mukaan. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset (G. Orwell: Eläinten vallankumous).
5. Ahneus ja pelko ohjaavat markkinavoimia. Jo lyhyellä seurannalla sijoittajien maailmassa voi päästä tähän tulokseen. Ahneus ei estä valvomasta vaan tässä yhteydessä pakottaa siihen. Pörssiruudun ääressä on vahdittava herkeämättä koko sen aukioloajan, sillä muussa tapauksessa pieni torkahdus voi kääntyä suureksi tappioksi. Ei terve mies stop-losseja kaipaa!
6. Valvominen voi olla rakastamista, jos valvoo yhdessä rakkaan kanssa ja tätä kuunnellen ja katsellen. Sairaan lapsen vuoteen vieressä valvominen on myös rakastamista. Saippuasarjojen ääressä valvominen on harvoin rakastamista, ellei sitten kunnioituksesta kumppania kohtaan.
7. Miten isänä valvoisin oikein sitä, että poika tekee läksynsä, tulee ajoissa koulusta kotiin, menee ajoissa nukkumaan ja syö riittävän monipuolisesti? Koska oma hoivaamisviettini ja kärsivällisyyteni ei ole niin voimakkaasti kehittynyt, vaimo auttaa ;-)
Lainaan tähän Ashleyn tekemän runon:
Dads are like dolphins
Dads are like dolphins in disguise
with hearts as big as kings.
They test the waters and devise
a way for everything.
When we are small
they swim along
to help us reach our dreams.
And through it all,
so proud and tall -
so like we'd like to be.
Näin minä haluan muistaa isäni, joka on jo käynyt aika pieneksi ja kumaraksi.
Hyvää isänpäivää kaikille.
perjantaina, marraskuuta 04, 2005
Pyhäinpäivän aatto
Sankka metsä saartaa pienen lammen,
valo pilkottaa vain uutimista
Harmaa hahmo kiertää suuren tammen,
kotipolku kaipaa luutimista
Tuonen maille äitirukka siirtyi,
suru surkeata poikaa jäytää.
Muistot elävinä mieleen piirtyi,
kovin ilottomaks elo käy tää
Ensilumen luonto viskoi tänne,
salo hiljeni näin entisestään.
Missä vieraat, tuokaa ystävänne,
sauna lämmitetään, selät pestään.
Kapoiset on kammit kaukan tuolla,
äiti kertoo kuten Leinon Eikka.
Lapset, pysykäätte elon puolla,
joutuu jokaiselle viime keikka.
Pihamaalla harmaa hahmo kulkee,
vielä nostaa sauvan vanhaan taikaan.
Vaikka kuolo haudat umpeen sulkee,
vuoden päästä nähdään samaan aikaan.
Sankka metsä saartaa pienen lammen,
valo pilkottaa vain uutimista
Harmaa hahmo kiertää suuren tammen,
kotipolku kaipaa luutimista
Tuonen maille äitirukka siirtyi,
suru surkeata poikaa jäytää.
Muistot elävinä mieleen piirtyi,
kovin ilottomaks elo käy tää
Ensilumen luonto viskoi tänne,
salo hiljeni näin entisestään.
Missä vieraat, tuokaa ystävänne,
sauna lämmitetään, selät pestään.
Kapoiset on kammit kaukan tuolla,
äiti kertoo kuten Leinon Eikka.
Lapset, pysykäätte elon puolla,
joutuu jokaiselle viime keikka.
Pihamaalla harmaa hahmo kulkee,
vielä nostaa sauvan vanhaan taikaan.
Vaikka kuolo haudat umpeen sulkee,
vuoden päästä nähdään samaan aikaan.
perjantaina, lokakuuta 21, 2005
sunnuntai, syyskuuta 18, 2005
Luonto tyyntyy lepohon
Metsä valmistautuu tulevaan talveen. Lehtipuut imevät klorofyllin oksiinsa ja runkoonsa sekä pudottavat jo hyvissä ajoin talven aikana tarpeettomiksi käyvät lehdet pois. Havupuut kierrättävät neulastoaan ympäri vuoden, eikä niissä tapahdu syksyllä niin dramaattista muutosta. Ravintoa kyllä varastoidaan. Metsäkansa lepää.
Karhu ahmii itsensä täyteen marjoja, kaloja ja riistaa sekä etsii sopivan kuopan. Painoa se haalii kesän aikana lisää kymmeniä kiloja, jotta se selviytyy talvesta. Emokarhun on usein keväällä talvipesässään ponnistettava muutama uusi tulokas maailmaan. Uroskarhu lepää talven A-luokassa.
Lentävät hyönteiset joko kuolevat syksyllä tai sitten niiden kuningataryksilöt pyrkivät maan- ja puunkoloihin sekä muihin paikkoihin, joissa ne saattavat selvitä hengissä talven yli. Osa hyönteisistä talvehtii toukkina tai koteloina tai yhdyskunnissa kuten muurahaiset. Kun porukkaa on paljon kaivautuneena maan pinnan alle, lämpö säilyy paremmin ja yhdyskunta saattaa keväällä jatkaa. Yksilöstä ei ole niin väliä.
Koivun lehti on osa lehdistöä. Se alkaa kasvaa keväällä, saavuttaa suurimman kokonsa ja vahvuutensa juhannuksen jälkeen. Sitten edessä on alamäki, kasvun pysähtyminen, rupsahtaminen ja vääjäämättä tuleva syksy. - Koivun lehden 50 kriisi tulee jo heinäkuussa.
Mene syksyllä metsään. Hakeudu suuren koivun lähettyville. Katso sen kaunista tuohen verhoamaa runkoa, sen vihertäviä ja keltaisia lehtiä. Odota. Kun tuuli käy ja lehti irtoaa ylhäällä oksasta, seuraa katseella sen matkaa maan pintaan. Mene lähelle. Ota lehti käteen. Minuutti sitten se oli elävän koivun elävä lehti. Tuuli kävi sen ylitse.
Seuraavana keväänä se on ruskea ja sitä seuraavana keväänä se on hävinnyt näkyvistä, kompostoitunut. Hajoittajat pitävät siitä huolta. Elämä jatkuu.
Metsä valmistautuu tulevaan talveen. Lehtipuut imevät klorofyllin oksiinsa ja runkoonsa sekä pudottavat jo hyvissä ajoin talven aikana tarpeettomiksi käyvät lehdet pois. Havupuut kierrättävät neulastoaan ympäri vuoden, eikä niissä tapahdu syksyllä niin dramaattista muutosta. Ravintoa kyllä varastoidaan. Metsäkansa lepää.
Karhu ahmii itsensä täyteen marjoja, kaloja ja riistaa sekä etsii sopivan kuopan. Painoa se haalii kesän aikana lisää kymmeniä kiloja, jotta se selviytyy talvesta. Emokarhun on usein keväällä talvipesässään ponnistettava muutama uusi tulokas maailmaan. Uroskarhu lepää talven A-luokassa.
Lentävät hyönteiset joko kuolevat syksyllä tai sitten niiden kuningataryksilöt pyrkivät maan- ja puunkoloihin sekä muihin paikkoihin, joissa ne saattavat selvitä hengissä talven yli. Osa hyönteisistä talvehtii toukkina tai koteloina tai yhdyskunnissa kuten muurahaiset. Kun porukkaa on paljon kaivautuneena maan pinnan alle, lämpö säilyy paremmin ja yhdyskunta saattaa keväällä jatkaa. Yksilöstä ei ole niin väliä.
Koivun lehti on osa lehdistöä. Se alkaa kasvaa keväällä, saavuttaa suurimman kokonsa ja vahvuutensa juhannuksen jälkeen. Sitten edessä on alamäki, kasvun pysähtyminen, rupsahtaminen ja vääjäämättä tuleva syksy. - Koivun lehden 50 kriisi tulee jo heinäkuussa.
Mene syksyllä metsään. Hakeudu suuren koivun lähettyville. Katso sen kaunista tuohen verhoamaa runkoa, sen vihertäviä ja keltaisia lehtiä. Odota. Kun tuuli käy ja lehti irtoaa ylhäällä oksasta, seuraa katseella sen matkaa maan pintaan. Mene lähelle. Ota lehti käteen. Minuutti sitten se oli elävän koivun elävä lehti. Tuuli kävi sen ylitse.
Seuraavana keväänä se on ruskea ja sitä seuraavana keväänä se on hävinnyt näkyvistä, kompostoitunut. Hajoittajat pitävät siitä huolta. Elämä jatkuu.
sunnuntai, syyskuuta 11, 2005
Syyskuu, syyskuu, minne hänet veit?
...Syyskuu, syyskuu, tuuli vastaa ei. Tämä oli Hectorin laulusta lainattu. Aikanaan ilmestyi melko onnistunut, jo klassikoksi muodostunut tämän Heikki Harmanakin tunnetun artistin ensimmäinen albumi, joka saattoi olla nimeltään Nostalgia ja vuosi taisi olla 1972.
Jos minua alkaa nostalgia vaivata, kuuntelen tuon levyn kokonaisuudessaan. Eipä vaivaa enää.
Elämä on tässä ja nyt sekä tuolla ja täällä. Menneisyyden paska on lannoitusta tämän päivän korvessa. Huomenna suo pursuaa.
Olen välillä aprikoinut mahdollisuutta kirjoittaa... runoja. Koska se on aivan erityinen sanataiteen laji, en ole päässyt siihen sisälle muuta kuin kankeilla riimi- ja tavuhakuisilla säeriveilläni. Kerran sain runollisen vastauksenkin veneilyn ihanuutta koskeviin yritelmiini:
"Se venheistä puhuu ken venheillä soutaa, runoratsu kun ontuu se tallihin joutaa."
Aforismitkin ovat lyriikkaa lähempänä nenääni nykyrunoudesta puhumattakaan.
Koska monet mestarit ovat meitä opettaneet, ihan ilman vaikuttumattomuutta en voi enää olla. Vaikkua löytyy siis etupäässä korvista.
Laitan tähän pienen pojan (proosa)runon anonyymina:
Voikukka
Pieni voikukkanen ympäri Suomea tanssii.
Kaikki sitä ihailee kovasti.
Perusteellisen analyysin ja tutkiskelun jälkeen ottaen huomioon rytmin, poljennon, metaforat, tulkinnat, anakronismit ynnä Elon laskuopin olen tullut seuraavaan tulokseen:
SE ON SIINÄ!
...Syyskuu, syyskuu, tuuli vastaa ei. Tämä oli Hectorin laulusta lainattu. Aikanaan ilmestyi melko onnistunut, jo klassikoksi muodostunut tämän Heikki Harmanakin tunnetun artistin ensimmäinen albumi, joka saattoi olla nimeltään Nostalgia ja vuosi taisi olla 1972.
Jos minua alkaa nostalgia vaivata, kuuntelen tuon levyn kokonaisuudessaan. Eipä vaivaa enää.
Elämä on tässä ja nyt sekä tuolla ja täällä. Menneisyyden paska on lannoitusta tämän päivän korvessa. Huomenna suo pursuaa.
Olen välillä aprikoinut mahdollisuutta kirjoittaa... runoja. Koska se on aivan erityinen sanataiteen laji, en ole päässyt siihen sisälle muuta kuin kankeilla riimi- ja tavuhakuisilla säeriveilläni. Kerran sain runollisen vastauksenkin veneilyn ihanuutta koskeviin yritelmiini:
"Se venheistä puhuu ken venheillä soutaa, runoratsu kun ontuu se tallihin joutaa."
Aforismitkin ovat lyriikkaa lähempänä nenääni nykyrunoudesta puhumattakaan.
Koska monet mestarit ovat meitä opettaneet, ihan ilman vaikuttumattomuutta en voi enää olla. Vaikkua löytyy siis etupäässä korvista.
Laitan tähän pienen pojan (proosa)runon anonyymina:
Voikukka
Pieni voikukkanen ympäri Suomea tanssii.
Kaikki sitä ihailee kovasti.
Perusteellisen analyysin ja tutkiskelun jälkeen ottaen huomioon rytmin, poljennon, metaforat, tulkinnat, anakronismit ynnä Elon laskuopin olen tullut seuraavaan tulokseen:
SE ON SIINÄ!
keskiviikkona, elokuuta 31, 2005
Kalenterin mukaiseen kesän loppuun nyt enää muutama tunti
Täysi kesä. Kaikkea oli riittävästi: paistetta, lämpöä, sadetta ja tuulta. Voisiko mukavammin aloittaa syksyn?
Koulut alkoivat täällä etelän kaupungissa jo pari viikkoa sitten, eikä meidänkään poika myöhästynyt ensimmäisestä koulupäivästään. Nykyisen lukujärjestyksen mukaan hän menee kolmena aamuna kasiksi ja kahtena ysiksi. Kasin aamut ovat rankkoja (minulle).
Kuudennen luokan lukujärjestyksessä on merkillisiä oppiaineita: UE, HI, FYKE, MU, EN, AI jne.
Kun niitä oikein silmin katselee, niin ne ovat lyhenteitä uskonto/elämänkatsomustieto, historia, fysiikkakemia, musiikki, englanti ja aidinkieli. Miksei äidinkielen lyhenne voisi olla ÄI? En ole viitsinyt soittaa aidinkielenopettajalle ja kysyä, sillä tämähän saattaa olla uusi virallinen suositus opettajalauta(paa)kunnalta.
Jos meillä ei olisi tätä äidinkieltä, niin mistä sitten nyhdettäisiin? Eihän se minnekään häviä, eihän? Kun sitä käyttää, se vahvistuu. Tämä koskee myös lihaksia ja pieniä harmaita aivosoluja, joita vaivaamalla saadaan hyviä tuloksia myös meillä emmental-potilailla.
"Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä."
Tämä virsi 341 lauletaan sitten mielellään kokonaisuudessaan ja silloinkin b-sävelellä.
Täysi kesä. Kaikkea oli riittävästi: paistetta, lämpöä, sadetta ja tuulta. Voisiko mukavammin aloittaa syksyn?
Koulut alkoivat täällä etelän kaupungissa jo pari viikkoa sitten, eikä meidänkään poika myöhästynyt ensimmäisestä koulupäivästään. Nykyisen lukujärjestyksen mukaan hän menee kolmena aamuna kasiksi ja kahtena ysiksi. Kasin aamut ovat rankkoja (minulle).
Kuudennen luokan lukujärjestyksessä on merkillisiä oppiaineita: UE, HI, FYKE, MU, EN, AI jne.
Kun niitä oikein silmin katselee, niin ne ovat lyhenteitä uskonto/elämänkatsomustieto, historia, fysiikkakemia, musiikki, englanti ja aidinkieli. Miksei äidinkielen lyhenne voisi olla ÄI? En ole viitsinyt soittaa aidinkielenopettajalle ja kysyä, sillä tämähän saattaa olla uusi virallinen suositus opettajalauta(paa)kunnalta.
Jos meillä ei olisi tätä äidinkieltä, niin mistä sitten nyhdettäisiin? Eihän se minnekään häviä, eihän? Kun sitä käyttää, se vahvistuu. Tämä koskee myös lihaksia ja pieniä harmaita aivosoluja, joita vaivaamalla saadaan hyviä tuloksia myös meillä emmental-potilailla.
"Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä."
Tämä virsi 341 lauletaan sitten mielellään kokonaisuudessaan ja silloinkin b-sävelellä.
torstaina, elokuuta 11, 2005
Nyt eikä viidestoista päivä
Elokuu esiintyy vanhoissa kirjoissa nimillä mätäkuu ja kylvökuu. Elonkorjuun aikaa se on kuitenkin. Kaupunkilaisnuorelle ei elonkorjuu ole kuin outo muisto niistä kuvista, joita on joskus televisiossa nähnyt. Kuvissa virolaiset tytöt pyllöttävät suonenjokisella mansikkamaalla, Ambomaan mustat neekerit jauhavat käsikivillä durrapuuroa tai sormustenherraskaiset hobitit vaeltavat suurella maissipellolla vihaista herra Magotia pakoon törmäten lopulta sieniryväkseen.
Kielenkäyttöni lienee vanhahtavaa. Osaisinko kirjoittaa stadin slangilla tai pohjoissavon murteella? Osaisin, mutten sitä tällä kertaa tee, sillä tarina on tärkeämpi kuin sen kirjoittaminen. Mikä niissä kirjoitetuissa murrejutuissa sitten tökkii? Onko vikana vain puuttuvat haju, syljen roiskautus ja virne vai vokaalien ja konsonanttien vähäisyys virallisessa äidinkielessämme? En tiedä. - Ehkä sekin sapettaa, kun en päässyt aikanaan savontamaan Aku Ankka -albumia. Yritys oli kova, mutta kangistuin jo ennen mualjviivoo.
Kesäkuussa ja heinäkuussa koin riittämättömyyden tunnetta, kun en ollut hommannut pojalle ja itselleni pääsylippuja eilisen keskiviikon huimaan keihäskilpailuun, josta minä mielessäni odotin vähintään kultamitalijuhlaa. Mietiskelin lähinnä sen toisen mitalin väriä josko tuo olisi hopea tai rompsi. - Nyt kun sademetsävyöhyke tuntuu levinneen Etelä-Suomeen ja sen keskipisteeseen Olumpiastadionille, en ole enää niin pettynyt.
Linnanmäelle mennessään yleensä saa mitä tilaa. Jos menisimme kaatosadepäivänä, niin ei tarvitsisi jonottaa laitteisiin niin pitkään. Sadetakki, sadehousut, sydvesti, nokialaiset kumijalkineet ynnä teetermos mukana saattaisimme sinnitellä Space shotissakin kuin vesihiisi hississä.
Kolme lainattua hajamietettä vanhoilta hyviltä ajoilta:
- Sirkuskaravaani joutui kolariin - osa pelleistä meni lyttyyn.
- Tytöt varokaa, ettei Intian matkalla tule guru puseroon.
- Jos olemme kaikki Jumalan luomia, hänellä täytyy olla suuri naama.
Elokuu esiintyy vanhoissa kirjoissa nimillä mätäkuu ja kylvökuu. Elonkorjuun aikaa se on kuitenkin. Kaupunkilaisnuorelle ei elonkorjuu ole kuin outo muisto niistä kuvista, joita on joskus televisiossa nähnyt. Kuvissa virolaiset tytöt pyllöttävät suonenjokisella mansikkamaalla, Ambomaan mustat neekerit jauhavat käsikivillä durrapuuroa tai sormustenherraskaiset hobitit vaeltavat suurella maissipellolla vihaista herra Magotia pakoon törmäten lopulta sieniryväkseen.
Kielenkäyttöni lienee vanhahtavaa. Osaisinko kirjoittaa stadin slangilla tai pohjoissavon murteella? Osaisin, mutten sitä tällä kertaa tee, sillä tarina on tärkeämpi kuin sen kirjoittaminen. Mikä niissä kirjoitetuissa murrejutuissa sitten tökkii? Onko vikana vain puuttuvat haju, syljen roiskautus ja virne vai vokaalien ja konsonanttien vähäisyys virallisessa äidinkielessämme? En tiedä. - Ehkä sekin sapettaa, kun en päässyt aikanaan savontamaan Aku Ankka -albumia. Yritys oli kova, mutta kangistuin jo ennen mualjviivoo.
Kesäkuussa ja heinäkuussa koin riittämättömyyden tunnetta, kun en ollut hommannut pojalle ja itselleni pääsylippuja eilisen keskiviikon huimaan keihäskilpailuun, josta minä mielessäni odotin vähintään kultamitalijuhlaa. Mietiskelin lähinnä sen toisen mitalin väriä josko tuo olisi hopea tai rompsi. - Nyt kun sademetsävyöhyke tuntuu levinneen Etelä-Suomeen ja sen keskipisteeseen Olumpiastadionille, en ole enää niin pettynyt.
Linnanmäelle mennessään yleensä saa mitä tilaa. Jos menisimme kaatosadepäivänä, niin ei tarvitsisi jonottaa laitteisiin niin pitkään. Sadetakki, sadehousut, sydvesti, nokialaiset kumijalkineet ynnä teetermos mukana saattaisimme sinnitellä Space shotissakin kuin vesihiisi hississä.
Kolme lainattua hajamietettä vanhoilta hyviltä ajoilta:
- Sirkuskaravaani joutui kolariin - osa pelleistä meni lyttyyn.
- Tytöt varokaa, ettei Intian matkalla tule guru puseroon.
- Jos olemme kaikki Jumalan luomia, hänellä täytyy olla suuri naama.
lauantaina, heinäkuuta 30, 2005
Elokuu uhkaa
Heinäkuun loppupuolella Astan päivänä tulee mieleen monia menneen mökkiloman riemuja. Laitanpa niistä luettelon tähän muidenkin iloksi:
- ukonilma vei sähköt ja sulatti pakastimen,
- kaivossa taas kuolleita myyriä, joten juomavesi haettiin kaupalta,
- saunan kiuas lämpeni huonosti, kun "joku" oli rakentanut piipun päälle harakan pesän,
- vettä satoi ennätyksellisesti,
- järvivesi lämpimämpää kuin ilma
- poika sai virvelillä pienen ahvenen, minä en
Mitäpä näistä. Ei saisi mennä asioiden edelle enkä menekään, mutta koulun alkuun on pojalla
vielä pari viikkoa. Sen aikana ehtinee vielä Linnanmäelle ja katsomaan Ihmeneloset levarissa.
Kulttuuriohjelmia kuuntelen mielelläni radiosta ja katselen televisiosta silloin kun ehdin. Televisiossa riittää usein, että ääni on päällä, sillä kuvasta ei niin ole väliksi. - Muistan, miten mummoni aina käski lapsenlapset hiljenemään ja tulemaan kuuntelemaan televiisiota.
Eilen kerrottiin ykkösellä tai kakkosella, että "ruotsalaisten ori Nicolai Gedda esiintyy viimeistä kertaa Suomessa". Ei kerrottu ollenkaan onko paikkana Jyväskylän Killeri vai Espoon Vermo. Pahoitin kyllä uutisesta mieleni, sillä minusta on mautonta antaa etevän laulajan nimi ravihevoselle. Aloin sitten seurata toisella silmällä ohjelmaa ja voi lá: ilmielävä ruotsalaistenori Nikolai Gedda siinä hyrisi ruotsinkielellä sävelmää "Oi muistatko vielä sen virren". Sen lisäksi hän lauloi ortodoksista kirkkomusiikkia varsin sujuvasti kuoron kanssa. Mitä tästä opimme? Tv-toimittajien tulee kiinnittää erityistä huomiota artikulointiin ja intonaatioon.
Korvalääkärille en mene ennen kuin on pakko. Mitä? Kuuluuko vastaväitteitä? Häh?
Heinäkuun loppupuolella Astan päivänä tulee mieleen monia menneen mökkiloman riemuja. Laitanpa niistä luettelon tähän muidenkin iloksi:
- ukonilma vei sähköt ja sulatti pakastimen,
- kaivossa taas kuolleita myyriä, joten juomavesi haettiin kaupalta,
- saunan kiuas lämpeni huonosti, kun "joku" oli rakentanut piipun päälle harakan pesän,
- vettä satoi ennätyksellisesti,
- järvivesi lämpimämpää kuin ilma
- poika sai virvelillä pienen ahvenen, minä en
Mitäpä näistä. Ei saisi mennä asioiden edelle enkä menekään, mutta koulun alkuun on pojalla
vielä pari viikkoa. Sen aikana ehtinee vielä Linnanmäelle ja katsomaan Ihmeneloset levarissa.
Kulttuuriohjelmia kuuntelen mielelläni radiosta ja katselen televisiosta silloin kun ehdin. Televisiossa riittää usein, että ääni on päällä, sillä kuvasta ei niin ole väliksi. - Muistan, miten mummoni aina käski lapsenlapset hiljenemään ja tulemaan kuuntelemaan televiisiota.
Eilen kerrottiin ykkösellä tai kakkosella, että "ruotsalaisten ori Nicolai Gedda esiintyy viimeistä kertaa Suomessa". Ei kerrottu ollenkaan onko paikkana Jyväskylän Killeri vai Espoon Vermo. Pahoitin kyllä uutisesta mieleni, sillä minusta on mautonta antaa etevän laulajan nimi ravihevoselle. Aloin sitten seurata toisella silmällä ohjelmaa ja voi lá: ilmielävä ruotsalaistenori Nikolai Gedda siinä hyrisi ruotsinkielellä sävelmää "Oi muistatko vielä sen virren". Sen lisäksi hän lauloi ortodoksista kirkkomusiikkia varsin sujuvasti kuoron kanssa. Mitä tästä opimme? Tv-toimittajien tulee kiinnittää erityistä huomiota artikulointiin ja intonaatioon.
Korvalääkärille en mene ennen kuin on pakko. Mitä? Kuuluuko vastaväitteitä? Häh?
lauantaina, kesäkuuta 18, 2005
Juhannuksen alla paras
Kesän äänet korviin entää,
yhdet tirskuu toiset lentää
Seuraa lentoo pääskysen,
kunpa voisit, ihminen
Kesäheinät nokkaan ottaa,
yksi tirskuu toinen sottaa
Nenäliinaa etsien
kuljen halki metsien
Kauneuden aidoin puoli
häviävyys, siitä huoli.
Mitä talteen haalitaan
katoaa kuin kaali maan
Juhannuksen alla paras,
kulkee aika kuni varas
Mitä ikä opettaa?
Hötkyilyn saa lopettaa
Kuka tietää kuinka, missä
ihmissielun syöverissä
piileskelee uhkaisu?
Ego-pallon puhkaisu.
Kesän äänet korviin entää,
yhdet tirskuu toiset lentää
Seuraa lentoo pääskysen,
kunpa voisit, ihminen
Kesäheinät nokkaan ottaa,
yksi tirskuu toinen sottaa
Nenäliinaa etsien
kuljen halki metsien
Kauneuden aidoin puoli
häviävyys, siitä huoli.
Mitä talteen haalitaan
katoaa kuin kaali maan
Juhannuksen alla paras,
kulkee aika kuni varas
Mitä ikä opettaa?
Hötkyilyn saa lopettaa
Kuka tietää kuinka, missä
ihmissielun syöverissä
piileskelee uhkaisu?
Ego-pallon puhkaisu.
sunnuntai, kesäkuuta 12, 2005
Kesä korventaa
Ei kai palsta umpeen jouva,
ensin huopaa, sitten souva
Erräät viettää kesäaekoo
issekseen tai iliman taekoo
Vaemo häärää Unkarissa
lomaoppaan ammatissa
sitä hää nyt opiskelloo
tuskin minnuu ajattelloo
Ite siivoon, laetan ruuan
pojallekkii, mutta muuan
hurvittelloo ulukomailla
liekö laetoo moinen vailla?
Elämä käyp joutusasti
kolome viikkoo siihen asti,
kunnes loma alakaa mulla
yksinäisel riivatulla.
Ei kai palsta umpeen jouva,
ensin huopaa, sitten souva
Erräät viettää kesäaekoo
issekseen tai iliman taekoo
Vaemo häärää Unkarissa
lomaoppaan ammatissa
sitä hää nyt opiskelloo
tuskin minnuu ajattelloo
Ite siivoon, laetan ruuan
pojallekkii, mutta muuan
hurvittelloo ulukomailla
liekö laetoo moinen vailla?
Elämä käyp joutusasti
kolome viikkoo siihen asti,
kunnes loma alakaa mulla
yksinäisel riivatulla.
keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2005
Kesäkeittoa, lettuja ja basiliskoja
Kesäkeitto oli lapsuuden ruokalajien ranking-listan viimeisenä. Se maistui pahemmalta kuin paistettu maksa tai kualjkiäryleet (suomeksi kaalikääryleet). Kaverin luona pääsin joskus syömään perunakeittoa, joka olikin varsin hyvää; siitä puuttuivat porkkanat, herneet ja kukkakaalit. Pyysin äitiäni tekemään perunakeittoa, mutta hän teki kesäkeittoa, sillä hän oli aina tehnyt kesäkeittoa, jota väitti hyvin terveelliseksi.
Ruokalajeista mieluisin oli takassa grillattu hampuusinmakkara. Ensinnä se poltettiin liekeissä mustaksi, minkä jälkeen makkara tikkuineen tökättiin laiturilta järveen jäähtymään. Se oli muutamassa sekunnissa huuhdeltu niin viileäksi, että sopi lapsenkin syötäväksi. Harrastelijat grillasivat makkaraa hiilloksella vain ruskeaksi, mutta meille ammattilaisille kelpasi vain paras.
Lettuja paistettiin pitkävartisella pannulla. Jännitystä riitti silloin, kun isäni innostui yrittämään lettujen tai oikeastaan räiskäleiden kääntämistä partiolaisten tapaan pannulta ilmaan heittämällä. Usein se onnistuikin, mutta joskus saimme letun mukana mausteena terveellisiä mineraaleja saunan verannan lattialta. Isäni oli aikaansa edellä, sillä jo 1960-luvulla hänen mielestään ihmiset olivat turhanki basillikauhuisia, vaikkei pienistä epäpuhtauksista ruoassa mitään haittaa ollut vaan pikemmin hyötyä. ? Äiti oli eri mieltä.
Tuulastus on jännittävää puuhaa. Sitä harrastettiin vasta loppukesästä kuten ravustustakin. Elokuisen pimeällä, äänettömällä järvellä oli mieluista lipua venheessä kirkkaan Tilley-lampun valossa. Joskus tuli haukia ja parhaimmillaan lahnoja, toisinaan ei mitään. Lahnaa piti iskeä atraimen terä kalan suuntaisesti eli pitkittäin, mutta hauki oli niin hidas, että sitä lyötiin poikittain.
Tuuli tai kuunvalo saattoivat häiritä tätä ikiaikojen salaperäistä kalastusmuotoa. Mitä pimeämpää sen parempi. Rantoja kierrettiin siten, että veden syvyys pysyi yhden, kahden metrin välillä. Jos sumu pääsi yllättämään, saattoi suunta olla hakusessa. Tällöin odoteltiin sumun haihtumista tai melottiin lähimpään rantaan syömään voileipiä ja juomaan termosteetä.
Elokuun yöllisen järven hämyisen salaperäistä tunnelmaa en ole sen koommin löytänyt juuri mistään. Hiukan samalta tuntui myöhemmin nuorna miesnä, kun heräsin ojasta ilman lompakkoa ja kelloa. Vasta sumun haihduttua saatoin suunnistaa kotiin.
Kesäkeitto oli lapsuuden ruokalajien ranking-listan viimeisenä. Se maistui pahemmalta kuin paistettu maksa tai kualjkiäryleet (suomeksi kaalikääryleet). Kaverin luona pääsin joskus syömään perunakeittoa, joka olikin varsin hyvää; siitä puuttuivat porkkanat, herneet ja kukkakaalit. Pyysin äitiäni tekemään perunakeittoa, mutta hän teki kesäkeittoa, sillä hän oli aina tehnyt kesäkeittoa, jota väitti hyvin terveelliseksi.
Ruokalajeista mieluisin oli takassa grillattu hampuusinmakkara. Ensinnä se poltettiin liekeissä mustaksi, minkä jälkeen makkara tikkuineen tökättiin laiturilta järveen jäähtymään. Se oli muutamassa sekunnissa huuhdeltu niin viileäksi, että sopi lapsenkin syötäväksi. Harrastelijat grillasivat makkaraa hiilloksella vain ruskeaksi, mutta meille ammattilaisille kelpasi vain paras.
Lettuja paistettiin pitkävartisella pannulla. Jännitystä riitti silloin, kun isäni innostui yrittämään lettujen tai oikeastaan räiskäleiden kääntämistä partiolaisten tapaan pannulta ilmaan heittämällä. Usein se onnistuikin, mutta joskus saimme letun mukana mausteena terveellisiä mineraaleja saunan verannan lattialta. Isäni oli aikaansa edellä, sillä jo 1960-luvulla hänen mielestään ihmiset olivat turhanki basillikauhuisia, vaikkei pienistä epäpuhtauksista ruoassa mitään haittaa ollut vaan pikemmin hyötyä. ? Äiti oli eri mieltä.
Tuulastus on jännittävää puuhaa. Sitä harrastettiin vasta loppukesästä kuten ravustustakin. Elokuisen pimeällä, äänettömällä järvellä oli mieluista lipua venheessä kirkkaan Tilley-lampun valossa. Joskus tuli haukia ja parhaimmillaan lahnoja, toisinaan ei mitään. Lahnaa piti iskeä atraimen terä kalan suuntaisesti eli pitkittäin, mutta hauki oli niin hidas, että sitä lyötiin poikittain.
Tuuli tai kuunvalo saattoivat häiritä tätä ikiaikojen salaperäistä kalastusmuotoa. Mitä pimeämpää sen parempi. Rantoja kierrettiin siten, että veden syvyys pysyi yhden, kahden metrin välillä. Jos sumu pääsi yllättämään, saattoi suunta olla hakusessa. Tällöin odoteltiin sumun haihtumista tai melottiin lähimpään rantaan syömään voileipiä ja juomaan termosteetä.
Elokuun yöllisen järven hämyisen salaperäistä tunnelmaa en ole sen koommin löytänyt juuri mistään. Hiukan samalta tuntui myöhemmin nuorna miesnä, kun heräsin ojasta ilman lompakkoa ja kelloa. Vasta sumun haihduttua saatoin suunnistaa kotiin.
sunnuntai, toukokuuta 22, 2005
Pressistä ja pressasta
Alexander Pope: "Ei pidä hävetä tunnustaa olevansa väärässä; toisinkin sen voi sanoa: tänään olen viisaampi kuin eilen."
Paperimiehet heiluttavat taloutta. Niin paljon on pelissä, ettei pääministerikään malttaisi pitää näppejään erossa työmarkkinaosapuolten välisestä kiistasta. Työsulku on päällä, mutta neuvotteluyhteyttä ylläpidetään Saloniuksen toimiston voimin.
Propagandasota on käynyt kovaksi: paperimiehet vaativat lehdistön mukaan työajan lyhentämistä neljällä viikolla. Tämä ei sitten pitänyt paikkaansa, mutta 10 päivää kompensaatiota on laskutavasta riippuen puolitoista tai kaksi viikkoa.
Media on osoittanut, ettei uutisointiin voi luottaa. Myös suurvaltapolitiikan uutiset perustuvat liian usein vahvistamattomiin lähteisiin ja propagandistisiin väitteisiin. Presidentti Bushilla ei ole hajuakaan siitä, miten huonoa arvostelukykyä edustaa Irakin entisen diktaattorin arvoa alentavien kuvien julkaiseminen roskalehdissä. Vankien yksityisyyttä suojaavilla kansainvälisillä sopimuksilla Bush pyyhkii perseensä ja samoin toimii Joe Average. - Mitä isot edellä, sitä pienet peräänsä.
Valkoinen talo nauttii muslimien protesteista. - Tyhmyttä vastaan itse jumalat taistelevat turhaan.
Paperimiesten lakko ja nykyinen työsulku ovat aiheuttaneet talous- ja wc-paperien hamstrausta lähimarketeissa. Perjantaina olivat paperihyllyt tyhjinä. Naapuri kantoi jättikokoisia teollisuuspakkauksia poikiensa kanssa verkkokellariinsa. Kohta kai tilaavat rekkakuormittain tavaraa, joka saattaa loppua. Itse asiassa näinhän se loppuukin.
Sanomalehdet ovat varmistaneet paperin toimitukset, sillä ulkomailta sitä saa kuinka paljon vaan. Hinta noussee. Jos Hesari vielä lähiviikkoina ilmestyy ja jätepaperiyhtiöt ovat jo kieltäytyneet paperinkeräystavaran vastaanotosta, niin tuleepa päivän lehdelle sen ansaitsemaa uusiokäyttöä, jota meidän mökillä harjoitettiin viimeksi 1960-luvulla. Painomusteen poistoa sanomalehtipaperista sanotaan siistaukseksi. - Wc-paperin korvaaminen sanomalehtipaperilla olkoon siis luomusiistausta.
Siistaillaan siis siihen malliin työsulkupäivä kerrallaan.
Alexander Pope: "Ei pidä hävetä tunnustaa olevansa väärässä; toisinkin sen voi sanoa: tänään olen viisaampi kuin eilen."
Paperimiehet heiluttavat taloutta. Niin paljon on pelissä, ettei pääministerikään malttaisi pitää näppejään erossa työmarkkinaosapuolten välisestä kiistasta. Työsulku on päällä, mutta neuvotteluyhteyttä ylläpidetään Saloniuksen toimiston voimin.
Propagandasota on käynyt kovaksi: paperimiehet vaativat lehdistön mukaan työajan lyhentämistä neljällä viikolla. Tämä ei sitten pitänyt paikkaansa, mutta 10 päivää kompensaatiota on laskutavasta riippuen puolitoista tai kaksi viikkoa.
Media on osoittanut, ettei uutisointiin voi luottaa. Myös suurvaltapolitiikan uutiset perustuvat liian usein vahvistamattomiin lähteisiin ja propagandistisiin väitteisiin. Presidentti Bushilla ei ole hajuakaan siitä, miten huonoa arvostelukykyä edustaa Irakin entisen diktaattorin arvoa alentavien kuvien julkaiseminen roskalehdissä. Vankien yksityisyyttä suojaavilla kansainvälisillä sopimuksilla Bush pyyhkii perseensä ja samoin toimii Joe Average. - Mitä isot edellä, sitä pienet peräänsä.
Valkoinen talo nauttii muslimien protesteista. - Tyhmyttä vastaan itse jumalat taistelevat turhaan.
Paperimiesten lakko ja nykyinen työsulku ovat aiheuttaneet talous- ja wc-paperien hamstrausta lähimarketeissa. Perjantaina olivat paperihyllyt tyhjinä. Naapuri kantoi jättikokoisia teollisuuspakkauksia poikiensa kanssa verkkokellariinsa. Kohta kai tilaavat rekkakuormittain tavaraa, joka saattaa loppua. Itse asiassa näinhän se loppuukin.
Sanomalehdet ovat varmistaneet paperin toimitukset, sillä ulkomailta sitä saa kuinka paljon vaan. Hinta noussee. Jos Hesari vielä lähiviikkoina ilmestyy ja jätepaperiyhtiöt ovat jo kieltäytyneet paperinkeräystavaran vastaanotosta, niin tuleepa päivän lehdelle sen ansaitsemaa uusiokäyttöä, jota meidän mökillä harjoitettiin viimeksi 1960-luvulla. Painomusteen poistoa sanomalehtipaperista sanotaan siistaukseksi. - Wc-paperin korvaaminen sanomalehtipaperilla olkoon siis luomusiistausta.
Siistaillaan siis siihen malliin työsulkupäivä kerrallaan.
lauantaina, toukokuuta 14, 2005
Kaupungista ja ympäristöstä
Huomenna on sitten helluntai. Sitä vietetään yksin tai yhdessä Pyhän Hengen vuodattamisen ja kristillisen seurakunnan perustamisen muistoksi. Helluntaina pitää perinteisen tavan mukaan omata heila eli hellu, sillä muuten sitä ei ole koko kesänä.
Kansanperinne kertoo myös muista tulkinnoista tyyliin: Jos ei ole heilaa helluntaina niin on jono juhannuksena. Toiset taas haluavat varmistaa rauhallisen kesän matkustamalla helluntaiksi pois ihmisten ilmoilta. "Kukin taaplaa tyylillään: kellä tissit hölskyttää kellä pylly pylskyttää" kuten oli Talluskylässä tapana sanoa.
Kesäliikenteessä on vähemmän lunta kuin talviliikenteessä. Kesällä ei myöskään ole usein niin liukasta. Sateen sattuessa ei vanhoilla kesärenkailla tee paljoakaan: liirto alkaa yllättäen ja saattaa päättyä rysäykseen. Siksi hommasin viikko sitten uudet suvigummit. Ne ovat erään kotimaisen valmistajan tuotteet, ja sain ne edullisesti, kun niiden rakenteellinen maksiminopeus on vain 190 kilometriä tunnissa. Myös kalliimpia renkaita oli: jopa sellaisia, jotka kestävät yli 240 kilometrin tunnissa nopeuksia. Minä olen tottunut ajamaan moottoriteilläkin mittarin mukaan 120 pinnassa. Nyt voisin kesälomalla lähteä Saksaan hurjastelemaan, mutta vanha Astra tuskin kulkee enää 170 enempää joten mitäpäs tässä.
Usvazine n:o 1/2005 on ilmestynyt. Se on uusi verkkolehti, jonka spekulatiivisesta sisällöstä saa tarkemman kuvan linkistä http://www.usvazine.net/. Päätoimittajana toimii fiktiivisen kirjoittamisen monitoiminainen, kirjailija Anne Leinonen. Ekassa numerossa on kiinnostava lukupaketti ja kirjoittajakaarti. Lehden voi tallentaa omalle koneelleen pdf-muodossa. Minä vanhana aikakauslehtimiehenä joudun kai tulostamaan sen iltalukemiseksi, kun kommunikaattorin käyttö sängyssä on vähän vaivalloista. - Vaimokin kyllästyi illalla sängyssä minun nettisivujen lukemiseeni nukkumaanmenoajan jälkeen ja käski tunkea sen laitteen sinne, minne se kuuluukin. Onhan se vähän kulmikas.
Lainaan tähän hyväksi lopuksi Johan Vilhelm Snellmanin ajatuksen, kun omani eivät enää jaksa kulkea illan hämärtyessä ja Suomen jääkiekkojoukkueen hävittyä kurjasti toissailtana:
"Jokainen osakseni tullut ulkonainen kunnianosoitus lamauttaa kirjallista toimintaani, koska se suo kademielisyydelle tilaisuuden asettaa kyseenalaisiksi toimintatapani vaikuttimet."
"Happamia", sanoi Snellman kunnianosoituksista. Minä taas en ole niitä juuri saanut, joten olen vapaa kuin taivaan lintu kirjoittamaan ikuiseen elämän valtatiestä itään, länteen ja sun muualle.
Huomenna on sitten helluntai. Sitä vietetään yksin tai yhdessä Pyhän Hengen vuodattamisen ja kristillisen seurakunnan perustamisen muistoksi. Helluntaina pitää perinteisen tavan mukaan omata heila eli hellu, sillä muuten sitä ei ole koko kesänä.
Kansanperinne kertoo myös muista tulkinnoista tyyliin: Jos ei ole heilaa helluntaina niin on jono juhannuksena. Toiset taas haluavat varmistaa rauhallisen kesän matkustamalla helluntaiksi pois ihmisten ilmoilta. "Kukin taaplaa tyylillään: kellä tissit hölskyttää kellä pylly pylskyttää" kuten oli Talluskylässä tapana sanoa.
Kesäliikenteessä on vähemmän lunta kuin talviliikenteessä. Kesällä ei myöskään ole usein niin liukasta. Sateen sattuessa ei vanhoilla kesärenkailla tee paljoakaan: liirto alkaa yllättäen ja saattaa päättyä rysäykseen. Siksi hommasin viikko sitten uudet suvigummit. Ne ovat erään kotimaisen valmistajan tuotteet, ja sain ne edullisesti, kun niiden rakenteellinen maksiminopeus on vain 190 kilometriä tunnissa. Myös kalliimpia renkaita oli: jopa sellaisia, jotka kestävät yli 240 kilometrin tunnissa nopeuksia. Minä olen tottunut ajamaan moottoriteilläkin mittarin mukaan 120 pinnassa. Nyt voisin kesälomalla lähteä Saksaan hurjastelemaan, mutta vanha Astra tuskin kulkee enää 170 enempää joten mitäpäs tässä.
Usvazine n:o 1/2005 on ilmestynyt. Se on uusi verkkolehti, jonka spekulatiivisesta sisällöstä saa tarkemman kuvan linkistä http://www.usvazine.net/. Päätoimittajana toimii fiktiivisen kirjoittamisen monitoiminainen, kirjailija Anne Leinonen. Ekassa numerossa on kiinnostava lukupaketti ja kirjoittajakaarti. Lehden voi tallentaa omalle koneelleen pdf-muodossa. Minä vanhana aikakauslehtimiehenä joudun kai tulostamaan sen iltalukemiseksi, kun kommunikaattorin käyttö sängyssä on vähän vaivalloista. - Vaimokin kyllästyi illalla sängyssä minun nettisivujen lukemiseeni nukkumaanmenoajan jälkeen ja käski tunkea sen laitteen sinne, minne se kuuluukin. Onhan se vähän kulmikas.
Lainaan tähän hyväksi lopuksi Johan Vilhelm Snellmanin ajatuksen, kun omani eivät enää jaksa kulkea illan hämärtyessä ja Suomen jääkiekkojoukkueen hävittyä kurjasti toissailtana:
"Jokainen osakseni tullut ulkonainen kunnianosoitus lamauttaa kirjallista toimintaani, koska se suo kademielisyydelle tilaisuuden asettaa kyseenalaisiksi toimintatapani vaikuttimet."
"Happamia", sanoi Snellman kunnianosoituksista. Minä taas en ole niitä juuri saanut, joten olen vapaa kuin taivaan lintu kirjoittamaan ikuiseen elämän valtatiestä itään, länteen ja sun muualle.
maanantaina, toukokuuta 09, 2005
Maalta ja muualta
Olin pojan kanssa mökillä helatorstaista äitienpäivään. Maalla hermo lepää. Kaivossa oli myyrävainaja. Vesi näytti kannattelevan pinnallaan muutakin orgaanista ainetta. Nostin muutaman ämpärillisen vettä myyrän raadon lisäksi ja sain hyvän kokoelman kekomuurahaisia. Mikä niitäkin sinne ajaa?
Menimme salmen rantaan sillan alle. Rantaan ajautuneena oli kuollut joutsen. Ruumis oli jo niin hajoamistilassa etten saanut selvää mahdollisista haulinrei'istä. Voivathan joutsenet kuolla luonnollisestikin. Koska en tavannut paikallisia lintumiehiä, niin en tunne asian taustaa. Elävät varikset ja korpit eivät tuntuneet korvaavan tätä menetystä, mutta käki, joka kukkui kai kullallensa suloisesti tiu kertaa, ilahdutti mieltäni.
Pihapihlaja, joka on minua vanhempi, on menettänyt elinvoimansa vuosia sitten. Laho ja muurahaiset vaivaavat sitäkin. Siinä aikoinani kiipeilin ja sieltä putosin päälleni lapsena tarpeeksi monta kertaa. Se oli sitä aikaa, kun lapsilla ei ollut suojakypäriä päissään ulkona leikittäessä. Kaadoimme pojan kanssa pihlajan. Kannon ympäristöön jäi useita "poikasia".
Elämä on armoton. Siitä oravanpyörästä ei voi hypätä pois, sillä jos hyppää pois, se vain jatkuu. Jos kerran filosofi Torsti Lehtinen jaksaa luennoillaan muistuttaa siitä, että "suurin humoristeista on kuolema", niin taitaapa maksiimi mennä osin hukkaan. Kuoleman huumorintaju jää toiseksi, jos otettaisiin maaottelu Luoja-Kuolema. Luojan on täytynyt omata huippuunsa kehittynyt huumorintaju, kun kerran jälki on tämän näköistä. - Tähän maailmaan mahtuu niin monenlaista sukankuluttajaa.
Tänään on muuten Suomi-Latvia jääkiekko-ottelu. Se Kanada-Suomi oli muuten melkoista peliä. Voiko parempaa viihdettä kuvitellakaan äitienpäiväksi? Onneksi myös Kimi Räikkönen kunnostautui omassa lajissaan ja pääsi maaliin asti aiempaa enemmän keulapuolella.
Lopetan raporttini täältä kotoa Kaarlo Sarkian ajatukseen:
"Minun suurin onneni on se, että saan runoilla suomeksi."
Olin pojan kanssa mökillä helatorstaista äitienpäivään. Maalla hermo lepää. Kaivossa oli myyrävainaja. Vesi näytti kannattelevan pinnallaan muutakin orgaanista ainetta. Nostin muutaman ämpärillisen vettä myyrän raadon lisäksi ja sain hyvän kokoelman kekomuurahaisia. Mikä niitäkin sinne ajaa?
Menimme salmen rantaan sillan alle. Rantaan ajautuneena oli kuollut joutsen. Ruumis oli jo niin hajoamistilassa etten saanut selvää mahdollisista haulinrei'istä. Voivathan joutsenet kuolla luonnollisestikin. Koska en tavannut paikallisia lintumiehiä, niin en tunne asian taustaa. Elävät varikset ja korpit eivät tuntuneet korvaavan tätä menetystä, mutta käki, joka kukkui kai kullallensa suloisesti tiu kertaa, ilahdutti mieltäni.
Pihapihlaja, joka on minua vanhempi, on menettänyt elinvoimansa vuosia sitten. Laho ja muurahaiset vaivaavat sitäkin. Siinä aikoinani kiipeilin ja sieltä putosin päälleni lapsena tarpeeksi monta kertaa. Se oli sitä aikaa, kun lapsilla ei ollut suojakypäriä päissään ulkona leikittäessä. Kaadoimme pojan kanssa pihlajan. Kannon ympäristöön jäi useita "poikasia".
Elämä on armoton. Siitä oravanpyörästä ei voi hypätä pois, sillä jos hyppää pois, se vain jatkuu. Jos kerran filosofi Torsti Lehtinen jaksaa luennoillaan muistuttaa siitä, että "suurin humoristeista on kuolema", niin taitaapa maksiimi mennä osin hukkaan. Kuoleman huumorintaju jää toiseksi, jos otettaisiin maaottelu Luoja-Kuolema. Luojan on täytynyt omata huippuunsa kehittynyt huumorintaju, kun kerran jälki on tämän näköistä. - Tähän maailmaan mahtuu niin monenlaista sukankuluttajaa.
Tänään on muuten Suomi-Latvia jääkiekko-ottelu. Se Kanada-Suomi oli muuten melkoista peliä. Voiko parempaa viihdettä kuvitellakaan äitienpäiväksi? Onneksi myös Kimi Räikkönen kunnostautui omassa lajissaan ja pääsi maaliin asti aiempaa enemmän keulapuolella.
Lopetan raporttini täältä kotoa Kaarlo Sarkian ajatukseen:
"Minun suurin onneni on se, että saan runoilla suomeksi."
perjantaina, huhtikuuta 29, 2005
Elämä opettaa kävelemään hiljaa
Toimiston postiluukku kolisi eräänä aamuna. Nousin mukavasta tuolistani ja vaihdoin punttia. Könysin ovelle nostamaan lattialle valuneita laskuja ja lehdyköitä. Lukihäiriöni ei ole ollut kovin paha, joten pelästyin kovin, sillä postiluukustani ei ole ennen tullut seksiä tai pornoa. Lehden nimi näytti olevan "Pippelinne". Tarkempi tutkiminen osoitti, että kyseessä olikin erään putkijohtofirman (pipeline company) oma tiedotuskanava (Pipeline), jolla ei ollut tekemistä sukuelimiemme kanssa. En kuitenkaan tiedotuskanavan harhauttavan nimen vuoksi luopunut kyseisen firman osakkeista, sillä ne ovat olleet salkussani vasta tammikuulta.
xxx
Juha Siltasen "Työelämän muutoksen lyhyestä historiasta" ei pikaisella lukemisella jäänyt kovin paljon päähän. Muutamista kirjoitus- ja asiavirheistä huolimatta teos on laadittu asiallisesti ja sisältää kiitettävän määrän kirjallisuusviitteitä. Fontti on pientä ja sivuja paljon. Huumoria kirjassa ei viljellä, mutta etsivä saattaa löytää tahattomia anekdootteja:
Helsingin sosiaaliviraston pääjohtaja Annikki Kananoja oli taannoin 2000-luvun alkupuolella kirjoittanut virastonsa tiedotuslehteen julistuksen "Visiointia suurkaupungin sykkeessä". Uusia projekteja ja virikkeitä oli tarjolla. Samaan aikaan vähennettyä työvoimaa ohjaavat konsultit opettivat jäljelle jääneitä "työskentelemään omien upeuksiensa ylärekisterissä".
Työpaikan saneerauksissa kärsivät usein muut paitsi osakkeenomistajat. Ne, jotka lähtevät, selviytyvät tavalla tai toisella. Ne, jotka jäävät, työskentelevät jatkossa "omien upeuksiensa ylärajoilla" niin kauan kuin jaksavat.
Määräaikaiset työsuhteet ovat leikanneet työnteon ja sitä kautta elämisen motivaatiota niiltä, joiden osaksi määräaikaiset työsuhteet ovat tulleet. Tilanne on kestämätön. Työpaikan epävarmuus on suurempi kuin koskaan. Kiinan poika valmistaa tuotteemme ja virottaret sekä Intian ihmemiehet hoitavat palvelumme.
Uusien tutkimusten mukaan ulkoistaminen on tullut kalliimmaksi kuin luultiin. Osaava työntekijäsukupolvi on hukattu eläkeputkiin eikä paluuta ole, vai onko? Työn tekemisen taitoa on jo kadonnut. Haluaisitko itse virolaisten suomentaman käyttöohjeen tai kiinalaisten valmistaman saunankiukaan? Entä englanninkielisen puhelintuen kotisi uusimpaan tietokoneeseen?
Milloin heiluri heilahtaa toiseen suuntaan? No, sitten kun taloudelliset tunnusluvut SELVÄSTI osoittavat, että ulkoistuksessa on menty liian pitkälle eli omistajat kärsivät. Älkää suuren ikäluokan eläkeputkilaiset saako slaagia, jos loppuvuodesta alkavat kotikännykkänne soida ja entisten toimistojenne ?nuoret juipit? metsästävät pääkallojanne. He jahtaavat teitä aluksi mobiilivälineillä.
xxx
Miksi jutun otsikkona on "Elämä opettaa kävelemään hiljaa"? Koska sen se tekee.
Hauskaa Wappua! Ohjenuoranamme olkoon "Naali paiseperä repesi apilaan".
Toimiston postiluukku kolisi eräänä aamuna. Nousin mukavasta tuolistani ja vaihdoin punttia. Könysin ovelle nostamaan lattialle valuneita laskuja ja lehdyköitä. Lukihäiriöni ei ole ollut kovin paha, joten pelästyin kovin, sillä postiluukustani ei ole ennen tullut seksiä tai pornoa. Lehden nimi näytti olevan "Pippelinne". Tarkempi tutkiminen osoitti, että kyseessä olikin erään putkijohtofirman (pipeline company) oma tiedotuskanava (Pipeline), jolla ei ollut tekemistä sukuelimiemme kanssa. En kuitenkaan tiedotuskanavan harhauttavan nimen vuoksi luopunut kyseisen firman osakkeista, sillä ne ovat olleet salkussani vasta tammikuulta.
xxx
Juha Siltasen "Työelämän muutoksen lyhyestä historiasta" ei pikaisella lukemisella jäänyt kovin paljon päähän. Muutamista kirjoitus- ja asiavirheistä huolimatta teos on laadittu asiallisesti ja sisältää kiitettävän määrän kirjallisuusviitteitä. Fontti on pientä ja sivuja paljon. Huumoria kirjassa ei viljellä, mutta etsivä saattaa löytää tahattomia anekdootteja:
Helsingin sosiaaliviraston pääjohtaja Annikki Kananoja oli taannoin 2000-luvun alkupuolella kirjoittanut virastonsa tiedotuslehteen julistuksen "Visiointia suurkaupungin sykkeessä". Uusia projekteja ja virikkeitä oli tarjolla. Samaan aikaan vähennettyä työvoimaa ohjaavat konsultit opettivat jäljelle jääneitä "työskentelemään omien upeuksiensa ylärekisterissä".
Työpaikan saneerauksissa kärsivät usein muut paitsi osakkeenomistajat. Ne, jotka lähtevät, selviytyvät tavalla tai toisella. Ne, jotka jäävät, työskentelevät jatkossa "omien upeuksiensa ylärajoilla" niin kauan kuin jaksavat.
Määräaikaiset työsuhteet ovat leikanneet työnteon ja sitä kautta elämisen motivaatiota niiltä, joiden osaksi määräaikaiset työsuhteet ovat tulleet. Tilanne on kestämätön. Työpaikan epävarmuus on suurempi kuin koskaan. Kiinan poika valmistaa tuotteemme ja virottaret sekä Intian ihmemiehet hoitavat palvelumme.
Uusien tutkimusten mukaan ulkoistaminen on tullut kalliimmaksi kuin luultiin. Osaava työntekijäsukupolvi on hukattu eläkeputkiin eikä paluuta ole, vai onko? Työn tekemisen taitoa on jo kadonnut. Haluaisitko itse virolaisten suomentaman käyttöohjeen tai kiinalaisten valmistaman saunankiukaan? Entä englanninkielisen puhelintuen kotisi uusimpaan tietokoneeseen?
Milloin heiluri heilahtaa toiseen suuntaan? No, sitten kun taloudelliset tunnusluvut SELVÄSTI osoittavat, että ulkoistuksessa on menty liian pitkälle eli omistajat kärsivät. Älkää suuren ikäluokan eläkeputkilaiset saako slaagia, jos loppuvuodesta alkavat kotikännykkänne soida ja entisten toimistojenne ?nuoret juipit? metsästävät pääkallojanne. He jahtaavat teitä aluksi mobiilivälineillä.
xxx
Miksi jutun otsikkona on "Elämä opettaa kävelemään hiljaa"? Koska sen se tekee.
Hauskaa Wappua! Ohjenuoranamme olkoon "Naali paiseperä repesi apilaan".
sunnuntai, huhtikuuta 24, 2005
Runoilussa on voimaa
Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme.
Sauvani mä taitan,
Sen maahan hautaan monta syltä syvään.
Ja kirjanikin mereen upotan,
Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa.
William Shakespeare
englantilainen runoilija, *23.4.1564 +23.4.1616
Runo on omanlaisensa sanataideteos, joka saattaa puhutella lukijaansa ja herättää ajatuksia. Siksi se on vaarallinen. Diktatuureissa on usein ollut kiellettyä kirjallisuutta mukaan lukien lyyriset tekstit. Onneksi meillä ei enää. Sodan jälkeen sensuuri kielsi mm. Ryhmyn ja Romppaisen seikkailut. Kirjat olivat ehdottomasti neuvostovastaisia, mutteivät runoja.
Yleisradiolla oli kiellettyjen levyjen listansa, jota koristi mm. M. A. Nummisen lukemat tekstit naisen anatomiasta. Helismaan sanoittama "Suutarin tyttären pihalla" oli aikansa esityskiellossa.
Runo on enemmän kuin sisältönsä. Se saattaa saattaa lukijansa tilattomaan tilaan. Ei kuitenkaan tiedetä tapauksia, joissa pelkän runon voimalla olisi hallituksia kaadettu tai ryhdytty vielä hurjempiin toimiin. Lisänä on tarvittu miestä väkevämpää.
Runoja on helppoa ja hauskaa kirjoittaa, jos et ole oikea runoilija. Oikeiden runoilijoiden on vaikea kirjoittaa runoja. He ovat maineensa vankeja. Runoilijalta kielletty on diletantille sallittu:
Taas Räikköseltä auto petti alta
ja varikolle vaivoin ryömi hän.
Ei sijaa voittajien ryhmään ole heillä,
jotk' tutkaimensa varsin rikki potkii.
On Suomi ollut kerran mestarina
nääs jäisen kiekon kanssa ysiviisi,
Kuin käynee kevään kamppailuissa,
kuin vastaat vanhain kiekkomaiden urhot?
Mies muistoihinsa kevään kauniin sulkee
jot' haikailee kun talvimyrsky jäytää,
Ei tätä päivää osaa, muista kulkee
vaan tulevat ja menneet häntä räytää.
Sama kude
On meissä kuin mik' unelmissa on,
Ja unta vaan on lyhyt elämämme.
Sauvani mä taitan,
Sen maahan hautaan monta syltä syvään.
Ja kirjanikin mereen upotan,
Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa.
William Shakespeare
englantilainen runoilija, *23.4.1564 +23.4.1616
Runo on omanlaisensa sanataideteos, joka saattaa puhutella lukijaansa ja herättää ajatuksia. Siksi se on vaarallinen. Diktatuureissa on usein ollut kiellettyä kirjallisuutta mukaan lukien lyyriset tekstit. Onneksi meillä ei enää. Sodan jälkeen sensuuri kielsi mm. Ryhmyn ja Romppaisen seikkailut. Kirjat olivat ehdottomasti neuvostovastaisia, mutteivät runoja.
Yleisradiolla oli kiellettyjen levyjen listansa, jota koristi mm. M. A. Nummisen lukemat tekstit naisen anatomiasta. Helismaan sanoittama "Suutarin tyttären pihalla" oli aikansa esityskiellossa.
Runo on enemmän kuin sisältönsä. Se saattaa saattaa lukijansa tilattomaan tilaan. Ei kuitenkaan tiedetä tapauksia, joissa pelkän runon voimalla olisi hallituksia kaadettu tai ryhdytty vielä hurjempiin toimiin. Lisänä on tarvittu miestä väkevämpää.
Runoja on helppoa ja hauskaa kirjoittaa, jos et ole oikea runoilija. Oikeiden runoilijoiden on vaikea kirjoittaa runoja. He ovat maineensa vankeja. Runoilijalta kielletty on diletantille sallittu:
Taas Räikköseltä auto petti alta
ja varikolle vaivoin ryömi hän.
Ei sijaa voittajien ryhmään ole heillä,
jotk' tutkaimensa varsin rikki potkii.
On Suomi ollut kerran mestarina
nääs jäisen kiekon kanssa ysiviisi,
Kuin käynee kevään kamppailuissa,
kuin vastaat vanhain kiekkomaiden urhot?
Mies muistoihinsa kevään kauniin sulkee
jot' haikailee kun talvimyrsky jäytää,
Ei tätä päivää osaa, muista kulkee
vaan tulevat ja menneet häntä räytää.
perjantaina, huhtikuuta 15, 2005
Jumalanpalveluksessa
Pappa oli huhtikuun sunnuntaina päättänyt mennä kirkkoon, vaikkei siellä vuosiin ollut käynyt. Mopolla kirkonkylään ajaessaan oli hän joutunut vesisateeseen. Tien reunassa oli raakkunut ja riekkunut varisparvi sen näköisenä, ettei sitä mikään häiritse. Aukean pellot olivat mutavelliä.
Pappa oli kaatunut kirkon pysäköintipaikalla lätäkköön, kun etupyörä oli omia aikojaan taittunut vasemmalle. Polvet olivat menneet kuraisiksi, mutta pullo oli säilynyt ehjänä. ? Pulloon oli mamma laittanut kahvia. Mamma oli ollut vieläkin sänkypotilaana, kun oli lonkkansa murtanut potkurilla pakanalähetyksessä käydessään.
Mamma oli aamulla myöntynyt siihen, että Papan on päästävä kirkkoon jos kerran mieli tekee. Mieliteko oli harvinainen:
- Mikä sinua sinne kirkonkylälle vetää, kun ei ole bingoakaan? mamma oli kysynyt.
- Ai ei ole mitä? Sitä on miehen tarpeen mukkaan kirkossa käätävä, vaikkei akka piäsiskään.
- Sitten sinun on mentävä, mamma sanoi.
Pappa ehti kirkkomaalle ennen kymmentä, mutta päätti käydä kiviä katselemassa ja juoda kirkkokahvin etukäteen. Suurimman perhehaudan luona oli puupenkki, johon mahtui istumaan ja tilkan nauttimaan. Väkevistä pappa oli luopunut, kun niistä oli toiselle tullut paha mieli. Tupakinpoltonkin hän oli lopettanut, kun mammalle oli siitä tullut yskää ja hengenahdistusta.
Hautuumaan kiviaidalla oli nohevia variksia. Naakat lentelivät tornin aukoista. Ne antoivat joskus pesiä rosvoaville variksille kyytiä, vaikka muulloin varikset saivat olla rauhassa.
Pappa joi hitaasti pullosta, kun ei halunnut turhaa tiskiä. Hän unohtui muistelemaan sotaa ja katseli sankarivainajien marmorikivikkoa, jonka alla toistakymmentä tuttua poikaa makasi. Kirkon toisella syrjällä oli talvisodan kaatuneet, mutta heitä pappa ei niin tuntenut. Viisi luokkatoveria oli kaatunut.
Pappa lähti köpöttelemään kirkon pääovelle, josta ajatteli livahtaa sisälle huomaamatta. Kirkkoon pääsi kesken jumalanpalveluksen, jos osasi mennä oikealla tavalla oikeasta ovesta. Kivisellä ovitasanteella patsasteli isokokoinen varis. Se tepasteli siinä kuin kirkkoväärti. Kylläpä on siivekäs mölösti kirkon ovella. Liekö se erottelemassa vuohia lampaista?
Varis epäröi, kun pappa astuskeli rappuja, mutta leyhäytti siivilleen ennen tormausta. Pappa pääsi ulommasta ovesta ja sisemmästäkin niin, etteivät edes takapenkkiläiset huomanneet. Nuori naispappi näytti lopettelevan saarnaansa, jota pappa parhaansa mukaan kuulosteli:
"Ku o varis tomera! Näin sanoi apostoli Pietari Rauman vankeuvesta paetessaan Ristukselle, joka tuli häntä vastaan Pappilan tiellä. Siitä tulleekin mieleeni, miten olemme kaikki pyhässä kasteessa saaneet armolahjan, ja meidän Herramme on ylösnoussut ja luvannut palata viimeisenä päivänä meitä kaikkia luokseen noutamaan. Laulamme virrestä 119 kaikki säkeistöt."
Pappa yhtyi lauluun. Kyllä kannatti tulla! Tomera oli ainakin se varis, joka kirkon ovea vahti. Tästä pitää kertoa mammalle, vaikkei hän uskoisi mitä olen tänään kuullut ja nähnyt, tuumasi pappa.
Pappa oli huhtikuun sunnuntaina päättänyt mennä kirkkoon, vaikkei siellä vuosiin ollut käynyt. Mopolla kirkonkylään ajaessaan oli hän joutunut vesisateeseen. Tien reunassa oli raakkunut ja riekkunut varisparvi sen näköisenä, ettei sitä mikään häiritse. Aukean pellot olivat mutavelliä.
Pappa oli kaatunut kirkon pysäköintipaikalla lätäkköön, kun etupyörä oli omia aikojaan taittunut vasemmalle. Polvet olivat menneet kuraisiksi, mutta pullo oli säilynyt ehjänä. ? Pulloon oli mamma laittanut kahvia. Mamma oli ollut vieläkin sänkypotilaana, kun oli lonkkansa murtanut potkurilla pakanalähetyksessä käydessään.
Mamma oli aamulla myöntynyt siihen, että Papan on päästävä kirkkoon jos kerran mieli tekee. Mieliteko oli harvinainen:
- Mikä sinua sinne kirkonkylälle vetää, kun ei ole bingoakaan? mamma oli kysynyt.
- Ai ei ole mitä? Sitä on miehen tarpeen mukkaan kirkossa käätävä, vaikkei akka piäsiskään.
- Sitten sinun on mentävä, mamma sanoi.
Pappa ehti kirkkomaalle ennen kymmentä, mutta päätti käydä kiviä katselemassa ja juoda kirkkokahvin etukäteen. Suurimman perhehaudan luona oli puupenkki, johon mahtui istumaan ja tilkan nauttimaan. Väkevistä pappa oli luopunut, kun niistä oli toiselle tullut paha mieli. Tupakinpoltonkin hän oli lopettanut, kun mammalle oli siitä tullut yskää ja hengenahdistusta.
Hautuumaan kiviaidalla oli nohevia variksia. Naakat lentelivät tornin aukoista. Ne antoivat joskus pesiä rosvoaville variksille kyytiä, vaikka muulloin varikset saivat olla rauhassa.
Pappa joi hitaasti pullosta, kun ei halunnut turhaa tiskiä. Hän unohtui muistelemaan sotaa ja katseli sankarivainajien marmorikivikkoa, jonka alla toistakymmentä tuttua poikaa makasi. Kirkon toisella syrjällä oli talvisodan kaatuneet, mutta heitä pappa ei niin tuntenut. Viisi luokkatoveria oli kaatunut.
Pappa lähti köpöttelemään kirkon pääovelle, josta ajatteli livahtaa sisälle huomaamatta. Kirkkoon pääsi kesken jumalanpalveluksen, jos osasi mennä oikealla tavalla oikeasta ovesta. Kivisellä ovitasanteella patsasteli isokokoinen varis. Se tepasteli siinä kuin kirkkoväärti. Kylläpä on siivekäs mölösti kirkon ovella. Liekö se erottelemassa vuohia lampaista?
Varis epäröi, kun pappa astuskeli rappuja, mutta leyhäytti siivilleen ennen tormausta. Pappa pääsi ulommasta ovesta ja sisemmästäkin niin, etteivät edes takapenkkiläiset huomanneet. Nuori naispappi näytti lopettelevan saarnaansa, jota pappa parhaansa mukaan kuulosteli:
"Ku o varis tomera! Näin sanoi apostoli Pietari Rauman vankeuvesta paetessaan Ristukselle, joka tuli häntä vastaan Pappilan tiellä. Siitä tulleekin mieleeni, miten olemme kaikki pyhässä kasteessa saaneet armolahjan, ja meidän Herramme on ylösnoussut ja luvannut palata viimeisenä päivänä meitä kaikkia luokseen noutamaan. Laulamme virrestä 119 kaikki säkeistöt."
Pappa yhtyi lauluun. Kyllä kannatti tulla! Tomera oli ainakin se varis, joka kirkon ovea vahti. Tästä pitää kertoa mammalle, vaikkei hän uskoisi mitä olen tänään kuullut ja nähnyt, tuumasi pappa.
sunnuntai, huhtikuuta 10, 2005
... armonsa ei milloinkaan
"Luopuessani maailmasta ja omaisuudesta, olen löytänyt onnen, rauhan, terveyden, vieläpä rikkauden. Vastoin sananlaskua huomaan, että se joka luopuu pelistä, voittaa sen.
Hyödyttömimmin olen käyttänyt sen päivän, jolloin en ole nauranut."
- Nicolas-Sébastien de Chamfort, ranskalainen kirjailija * 6.4.1741, + 13.4.1794
Pekka oli vartonut maallisen elämänsä päättymistä mielestään kyllin pitkään. Kuolema oli käynyt taloksi hänen majaansa. Jotenkin viikatemiehen luisevassa kourassa huonosti viihtyvä kovasin kävi kovin haluttomasti silloin tällöin terää terottamassa. Muun ajan tuo huppumies kulutti viihdeohjelmia katsellen, lottonumeroita toistellen ja loitsuja mutisten.
Jos tarmokkaampi terottaja olisi tehnyt tunnin verran työtä, kyllä niin hiotulla terällä olisi jo laihahkon niskan niittänyt. Miksi vieras tuntui niin haluttomalta suorittamaan tehtäväänsä?
- Et taida olla tosissasi, kun olet vain haahuillut täällä kolmatta päivää, Pekka sanoi.
- Mistä sinä tiedät? Kuolema kysyi.
- Onko tarkoituksesi lisätä odotuksen tuskaa? Minuun se ei tehoa.
- Olen valmis tekemään kanssasi sopimuksen. Saisit vuoden jatkoaikaa. Mitä sanot? Kuolema kysyi.
- Mitä minä siitä saan?
- Oletpa hidasälyinen. Saat vuoden lisää aikaa, jos luovut etevästä kirveestäsi ja annat sen minulle, Kuolema sanoi.
- En halua vuotta lisäaikaa ja hyvästä kirveestäni en luovu. Haluan, että se haudataan kanssani.
- Voin vaihtaa tehtäviä kanssasi vuodeksi. Diili on tämä: sinä hoidat minun työni ja minä makaan täällä majassa viihdeohjelmia katsellen ja aina välillä ikkunasta metsän eläimiä pelotellen.
Pekka kapristautui sängystä jaloilleen, nappasi nurkasta terävän halkaisukirveensä ja lyödä humahutti kaikin voimin kaapumiestä oletettuun rintakehään. Kirves upposi lattialankkuun. Johan sillä lyönnillä kaapumieheltä hengen piti lähteä!
Pekka huokaisi. Kuolemalta puuttui sisältö kuin sitä ei olisi olemassakaan!
Raskas musta kaapu oli tyhjä, mutta liehahti itsestään ja tiukasti Pekan hartioille, halkaisukirves tarttui käteen ja viikate lennähti naulaan. Kai sitä vuoden päivät pärjäisi pyövelinäkin, Pekka tuumasi.
"Luopuessani maailmasta ja omaisuudesta, olen löytänyt onnen, rauhan, terveyden, vieläpä rikkauden. Vastoin sananlaskua huomaan, että se joka luopuu pelistä, voittaa sen.
Hyödyttömimmin olen käyttänyt sen päivän, jolloin en ole nauranut."
- Nicolas-Sébastien de Chamfort, ranskalainen kirjailija * 6.4.1741, + 13.4.1794
Pekka oli vartonut maallisen elämänsä päättymistä mielestään kyllin pitkään. Kuolema oli käynyt taloksi hänen majaansa. Jotenkin viikatemiehen luisevassa kourassa huonosti viihtyvä kovasin kävi kovin haluttomasti silloin tällöin terää terottamassa. Muun ajan tuo huppumies kulutti viihdeohjelmia katsellen, lottonumeroita toistellen ja loitsuja mutisten.
Jos tarmokkaampi terottaja olisi tehnyt tunnin verran työtä, kyllä niin hiotulla terällä olisi jo laihahkon niskan niittänyt. Miksi vieras tuntui niin haluttomalta suorittamaan tehtäväänsä?
- Et taida olla tosissasi, kun olet vain haahuillut täällä kolmatta päivää, Pekka sanoi.
- Mistä sinä tiedät? Kuolema kysyi.
- Onko tarkoituksesi lisätä odotuksen tuskaa? Minuun se ei tehoa.
- Olen valmis tekemään kanssasi sopimuksen. Saisit vuoden jatkoaikaa. Mitä sanot? Kuolema kysyi.
- Mitä minä siitä saan?
- Oletpa hidasälyinen. Saat vuoden lisää aikaa, jos luovut etevästä kirveestäsi ja annat sen minulle, Kuolema sanoi.
- En halua vuotta lisäaikaa ja hyvästä kirveestäni en luovu. Haluan, että se haudataan kanssani.
- Voin vaihtaa tehtäviä kanssasi vuodeksi. Diili on tämä: sinä hoidat minun työni ja minä makaan täällä majassa viihdeohjelmia katsellen ja aina välillä ikkunasta metsän eläimiä pelotellen.
Pekka kapristautui sängystä jaloilleen, nappasi nurkasta terävän halkaisukirveensä ja lyödä humahutti kaikin voimin kaapumiestä oletettuun rintakehään. Kirves upposi lattialankkuun. Johan sillä lyönnillä kaapumieheltä hengen piti lähteä!
Pekka huokaisi. Kuolemalta puuttui sisältö kuin sitä ei olisi olemassakaan!
Raskas musta kaapu oli tyhjä, mutta liehahti itsestään ja tiukasti Pekan hartioille, halkaisukirves tarttui käteen ja viikate lennähti naulaan. Kai sitä vuoden päivät pärjäisi pyövelinäkin, Pekka tuumasi.
maanantaina, huhtikuuta 04, 2005
Kaikki päättyy aikanaan
"Minä en tee runoja vaan luon itseäni, runoni ovat minulle tie itseni luo."
- Edith Södergran * 4.4.1892 + 24.6.1923
Muistin eilen aivan mainion tavan lopettaa pitkähkö ja tapahtumarikas kertomus, jossa kertomuksen päähenkilö lopussa muistelee seikkailujaan, ja jossa jollakin nerokkaalla kikalla käännetään lukijan totena pitämä, tarinaa kantava asia toiseksi. En usko, että kaikki lukijat pitävät moisista: ne ovat kurjia kuin "heräsin unesta"-lopetukset. Mutta pienessä tarinassa voisi hiukan...
Nyt en millään saa mainiosta lopetuksestani kiinni! Kun elämän suvantokohdassa juonenpalasia tai varsin käännekohtia mieleen putkahtaa, ne pitäisi kirjata ylös pieneen salaiseen mustakantiseen muistikirjaan. Punakantinen tai tupakka-askin kansi käy hätätilassa. - Hankalaa, kun en enää polta.
Olen kirjoittanut eräitä kertomuksia, joissa on uskottava käänne ja toisia, joissa on epäuskottava käänne. - Toisista on tullut enemmän palautetta.
Jos juonen käänne on novellin loppupuolelle sitten välttämättä ujutettava, niin se on tehtävä huolella. Jos juttuun ei haluta kliimaksia tai antikliimaksia, sen tulee loppua ikään kuin omia aikojaan. Avoin lopetus jättää tilaa lukijan salaisille serper... perver... versioille, houkuttelee häntä laatimaan oman itsensä näköisen jatkovision sekä antaa vielä kirjoittajallekin option tarinan pitkittämiseen hamaan kyllästymiseen saakka.
Parhaiten nykynovelli toimiikin nukahtamislääkkeenä. Se on kuin kotimainen kurkku: suora ja mauton, vaikka saattaa jättää kitkerän jälkimaun.
"Pekka oli päässyt tiensä päähän. Kuolema teroitti kuluneella kovasimellaan viikatteen terää, vaan ei valmiiksi meinannut saada. Hänenkään arvovaltansa ei sietäisi tylsällä terällä nylkyttämistä. Kuolema nojasi Pekan laveriin muuassa salokämpässä.
- Et sinä minua fuulaa, Pekka sanoi karskihkosti.
- Etkä sinä minua, Kuolema sanoi.
- Olin ammatiltani kirvesmies, Pekka lisäsi. Noin tylsillä vehkeillä ei ammattimies ryhdy niskaa katkomaan. Terota paremmaksi tai nauravat sinulle.
- Ai ketkä nauravat? Kuolema kysyi.
- Naurismaan aidat ja minä, vähintään.
- Minulla on aikaa, Kuolema sanoi.
- Ota kaikki se aika jonka tahdot. Minusta on mieluisaa seurata, kun toinen tekee työtä."
Onko Pekka oikeasti Pekka, onko hänellä kaksoisveli, jonka identiteetin avulla harhauttaa tylsän viikatteen haltijaa? Voiko Pekka tehdä vielä diilin? Onko tarina todellinen vai silkkaa sarasvuota? Se selviää ensi kerralla. Pysykää kanavalla. - Olettehan kenties oman elämänne mestareita.
"Minä en tee runoja vaan luon itseäni, runoni ovat minulle tie itseni luo."
- Edith Södergran * 4.4.1892 + 24.6.1923
Muistin eilen aivan mainion tavan lopettaa pitkähkö ja tapahtumarikas kertomus, jossa kertomuksen päähenkilö lopussa muistelee seikkailujaan, ja jossa jollakin nerokkaalla kikalla käännetään lukijan totena pitämä, tarinaa kantava asia toiseksi. En usko, että kaikki lukijat pitävät moisista: ne ovat kurjia kuin "heräsin unesta"-lopetukset. Mutta pienessä tarinassa voisi hiukan...
Nyt en millään saa mainiosta lopetuksestani kiinni! Kun elämän suvantokohdassa juonenpalasia tai varsin käännekohtia mieleen putkahtaa, ne pitäisi kirjata ylös pieneen salaiseen mustakantiseen muistikirjaan. Punakantinen tai tupakka-askin kansi käy hätätilassa. - Hankalaa, kun en enää polta.
Olen kirjoittanut eräitä kertomuksia, joissa on uskottava käänne ja toisia, joissa on epäuskottava käänne. - Toisista on tullut enemmän palautetta.
Jos juonen käänne on novellin loppupuolelle sitten välttämättä ujutettava, niin se on tehtävä huolella. Jos juttuun ei haluta kliimaksia tai antikliimaksia, sen tulee loppua ikään kuin omia aikojaan. Avoin lopetus jättää tilaa lukijan salaisille serper... perver... versioille, houkuttelee häntä laatimaan oman itsensä näköisen jatkovision sekä antaa vielä kirjoittajallekin option tarinan pitkittämiseen hamaan kyllästymiseen saakka.
Parhaiten nykynovelli toimiikin nukahtamislääkkeenä. Se on kuin kotimainen kurkku: suora ja mauton, vaikka saattaa jättää kitkerän jälkimaun.
"Pekka oli päässyt tiensä päähän. Kuolema teroitti kuluneella kovasimellaan viikatteen terää, vaan ei valmiiksi meinannut saada. Hänenkään arvovaltansa ei sietäisi tylsällä terällä nylkyttämistä. Kuolema nojasi Pekan laveriin muuassa salokämpässä.
- Et sinä minua fuulaa, Pekka sanoi karskihkosti.
- Etkä sinä minua, Kuolema sanoi.
- Olin ammatiltani kirvesmies, Pekka lisäsi. Noin tylsillä vehkeillä ei ammattimies ryhdy niskaa katkomaan. Terota paremmaksi tai nauravat sinulle.
- Ai ketkä nauravat? Kuolema kysyi.
- Naurismaan aidat ja minä, vähintään.
- Minulla on aikaa, Kuolema sanoi.
- Ota kaikki se aika jonka tahdot. Minusta on mieluisaa seurata, kun toinen tekee työtä."
Onko Pekka oikeasti Pekka, onko hänellä kaksoisveli, jonka identiteetin avulla harhauttaa tylsän viikatteen haltijaa? Voiko Pekka tehdä vielä diilin? Onko tarina todellinen vai silkkaa sarasvuota? Se selviää ensi kerralla. Pysykää kanavalla. - Olettehan kenties oman elämänne mestareita.
maanantaina, maaliskuuta 28, 2005
Pääsiäisen jälkeen koittaa arki
Kelloa on siirretty reilusti ainakin tunti kohti kesää. Siinä ikään kuin lainaamme kesälle tunnin, jonka saamme syksyllä takaisin ilman korkoa. Mitä hyötyä siitä on? Kansantaloustieteilijät osannevat laskea säästöt suuremmiksi kuin kulut tämän aikataulutuksen osalta. Vaikka säästöjä ei syntyisikään, EU määrää sävelen, kun kerran jäsenmaat maksavat viulut.
Valon määrä on iltaisin häkellyttävä: kevätpäivän tasaus oli reilu viikko sitten, mutta aurinko pyrkii ylös vasta klo 6.58 Helsingissä ja painuu mailleen klo 19.54. No sehän johtuu kesäaikaan siirtymisestä. Iltaan saatiin lisää valoisaa aikaa ja aamuun pimeyttä. Muistatteko miten hölmöläiset saivat valoa ikkunattomaan torppaansa tai miten he jatkoivat peittoa? Äiti Luontoa ei voi huijata.
Satunnaisten lukijoiden pyynnöistä huolimatta jatkan kirjoittamista tähän blogiini, mutta heidän pyyntöjensä tähden pyrin pitämään jutut lyhyinä. Lukijoitteni joukossa (kolme, neljä) on niin lyriikan, huumorin kuin älyllisyyden suosijoita. Olen ottanut viimeksi mainitun haasteena.
Melskeinen kevät
Keväinen aika on valon ja viiman,
vihreyden kasvun, kudun ja kiiman,
Linnut sen näyttävät jo muita ennen,
friskaavat ihmistä tullen ja mennen.
Krookukset kukkivat, pajukko paukkuu,
varikset vaakkuvat, koirat vain haukkuu,
Vielä ei valmiiksi tullut kai kenkään,
Jos nyt lie väliä senkään.
Pastori tuli vanhan mummon luokse mökkiin.
- Saanko laulaa virren? kysyi pappi.
- Laulakaa toki, menen sillä välin keittämään kahvit!
Mikä on verkkoblogin paras puoli? Riippumattomuus päätoimittajista.
Kelloa on siirretty reilusti ainakin tunti kohti kesää. Siinä ikään kuin lainaamme kesälle tunnin, jonka saamme syksyllä takaisin ilman korkoa. Mitä hyötyä siitä on? Kansantaloustieteilijät osannevat laskea säästöt suuremmiksi kuin kulut tämän aikataulutuksen osalta. Vaikka säästöjä ei syntyisikään, EU määrää sävelen, kun kerran jäsenmaat maksavat viulut.
Valon määrä on iltaisin häkellyttävä: kevätpäivän tasaus oli reilu viikko sitten, mutta aurinko pyrkii ylös vasta klo 6.58 Helsingissä ja painuu mailleen klo 19.54. No sehän johtuu kesäaikaan siirtymisestä. Iltaan saatiin lisää valoisaa aikaa ja aamuun pimeyttä. Muistatteko miten hölmöläiset saivat valoa ikkunattomaan torppaansa tai miten he jatkoivat peittoa? Äiti Luontoa ei voi huijata.
Satunnaisten lukijoiden pyynnöistä huolimatta jatkan kirjoittamista tähän blogiini, mutta heidän pyyntöjensä tähden pyrin pitämään jutut lyhyinä. Lukijoitteni joukossa (kolme, neljä) on niin lyriikan, huumorin kuin älyllisyyden suosijoita. Olen ottanut viimeksi mainitun haasteena.
Melskeinen kevät
Keväinen aika on valon ja viiman,
vihreyden kasvun, kudun ja kiiman,
Linnut sen näyttävät jo muita ennen,
friskaavat ihmistä tullen ja mennen.
Krookukset kukkivat, pajukko paukkuu,
varikset vaakkuvat, koirat vain haukkuu,
Vielä ei valmiiksi tullut kai kenkään,
Jos nyt lie väliä senkään.
Pastori tuli vanhan mummon luokse mökkiin.
- Saanko laulaa virren? kysyi pappi.
- Laulakaa toki, menen sillä välin keittämään kahvit!
Mikä on verkkoblogin paras puoli? Riippumattomuus päätoimittajista.
perjantaina, maaliskuuta 25, 2005
(Thank) God (it's) Friday
Pääsiäinen on kristikunnan tärkeimpiä juhlia. Tuttava- ja perhepiirissäni on useita jouluihmisiä, mutta pari pääsiäisihmistäkin löytyy. Siinä, missä joulusesonki alkaa lokakuussa ja tiivistyy loppuvuodesta, pääsiäiskausi vyöryy vauhdilla päälle siinä laskiaisen maissa. Meillä kotona ei suinkaan noudateta varsinaisia paastorituaaleja, mutta (k)ukon muniminen lisääntyy, jos se saa omin päin huolehtia juhlavalmisteluista.
Vaimo on myös mämmin ystävä. Se on kuulemma terveellistä ja ravitsevaa. Minä en siitä pidä eikä meidän poikakaan. Mikä mämmissä sitten on niin pahaa? Onko se maku vai ulkonäkö? Sekä että, sanoo herkkävatsainen esteetikko.
Neuvostovakoojat talvisodan aikana arvelivat joukkojensa marssivan kolmessa viikossa Helsinkiin, kun suomalaisjoukkojen muonitus oli vielä heikommissa kantimissa kuin heidän omansa. Neuvostopuolella oli sentään tarjolla kaalisoppaa ja nagaikkaa, mutta tsuhna-armeijan vatsallaan marssiminen perustui muonan syömiseen kahteen kertaan...
Mies istui puistonpenkillä ja itki. Paikalle saapui pappi, joka istui hänen viereensä, pani kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi:
- Onko veli uskossa?
- En ole. Minun on vain muuten paha olla.
Jos tämä pitkä perjantai on harras päivä, jonka kuluessa muistellaan Vapahtajan ristinkuolemaa sekä kaikkea kurjaa, niin ylihuomenna se taas iloksi muuttuu.
Miksi näitä mökellyksiä pitää julkaista verkossa? Eihän keskimääräinen mielipidekirjoitusten laatu ja vaikuttavuus muutu yhden verkkoblogin perusteella. Jutun juju ei olekaan, mitä keskimäärin tapahtuu vaan siinä, tunteeko lukija mitään päässään.
No, tunsitko?
Pääsiäinen on kristikunnan tärkeimpiä juhlia. Tuttava- ja perhepiirissäni on useita jouluihmisiä, mutta pari pääsiäisihmistäkin löytyy. Siinä, missä joulusesonki alkaa lokakuussa ja tiivistyy loppuvuodesta, pääsiäiskausi vyöryy vauhdilla päälle siinä laskiaisen maissa. Meillä kotona ei suinkaan noudateta varsinaisia paastorituaaleja, mutta (k)ukon muniminen lisääntyy, jos se saa omin päin huolehtia juhlavalmisteluista.
Vaimo on myös mämmin ystävä. Se on kuulemma terveellistä ja ravitsevaa. Minä en siitä pidä eikä meidän poikakaan. Mikä mämmissä sitten on niin pahaa? Onko se maku vai ulkonäkö? Sekä että, sanoo herkkävatsainen esteetikko.
Neuvostovakoojat talvisodan aikana arvelivat joukkojensa marssivan kolmessa viikossa Helsinkiin, kun suomalaisjoukkojen muonitus oli vielä heikommissa kantimissa kuin heidän omansa. Neuvostopuolella oli sentään tarjolla kaalisoppaa ja nagaikkaa, mutta tsuhna-armeijan vatsallaan marssiminen perustui muonan syömiseen kahteen kertaan...
Mies istui puistonpenkillä ja itki. Paikalle saapui pappi, joka istui hänen viereensä, pani kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi:
- Onko veli uskossa?
- En ole. Minun on vain muuten paha olla.
Jos tämä pitkä perjantai on harras päivä, jonka kuluessa muistellaan Vapahtajan ristinkuolemaa sekä kaikkea kurjaa, niin ylihuomenna se taas iloksi muuttuu.
Miksi näitä mökellyksiä pitää julkaista verkossa? Eihän keskimääräinen mielipidekirjoitusten laatu ja vaikuttavuus muutu yhden verkkoblogin perusteella. Jutun juju ei olekaan, mitä keskimäärin tapahtuu vaan siinä, tunteeko lukija mitään päässään.
No, tunsitko?
lauantaina, maaliskuuta 12, 2005
Hääpäivää pukkaa
Yleisesti ottaen kaksitoista vuotta on merkittävä jakso yhden tai kahdenkin ihmisen elämässä. Jos siitä on selvitty kunnialla, pitänee ainakin muistaa toista osapuolta. Mitä jos olisin erityisen kiltti huomenna? - Kaunis ajatus.
Numeroissa on vaimon mielestä magiaa. Ei kai sitä muuten olisi menty kihloihin 11.11.2002 ja naimisiin 13.3.2003. Minulle nuo figuurit ovat vain digittejä toisten kaltaistensa joukossa, eikä historiakaan tunne mitään kovin merkittävää kaksitoistavuotista sotaa. Toista olivat kolmikymmenvuotinen sota tai ihmisikää pidempi satavuotinen sota, joka nimestään huolimatta kesti rapiat 116 vuotta. Niissä riitti petoksia, ruutia, mäiskettä, lenteleviä päitä, veren virtaamista ja suolen pätkiä. - Siihen nähden meillä on mennyt hyvin.
Silti vaimon mielestä 12 on jotenkin merkittävämpi luku kuin 11 tai 13. Mene, tiedä.
Tällä kertaa ei kuulemma mennä elokuviin, ravintolaan, tanssimaan eikä muutenkaan hurvittelemaan, vaan ollaan kahdestaan kotona. Tämä ei kuulemma tarkoita sitä, että minä istun tietokoneellani ja vaimo omallaan koko päivän. Poika lähtee illan korvalla kavereidensa syntymäpäiviä viettämään ainakin muutamaksi tunniksi, joten saamme olla rauhassa. Sunnuntaina ei koskaan siivota, joten jotakin muuta pitää keksiä. Kenties henkeviä keskusteluja, joita kumpikin nuorempana saattoi käydä yötä myöten pitkiä aikoja. On muisto vain, on muisto vain...
Tänään korjasin keittiökaappien ovien kiinnityksiä vaihtamalla paikoin hatarat ruuvikiinnitykset läpipulttaukseen. Autosta repsotti ovitiiviste, jonka liimaaminen taisi osittain epäonnistua kovan pakkasen takia. Kaupassa olen käynyt ja tusina tulppaania (neljää väriä) on visusti piilotettuna työhuoneen nurkkaan huomista esiin kaivamista varten.
Kunpa vaimo ei olisi allerginen tulppaaneille, kun on tuo muisti käynyt selektiiviseksi juuri tulppaanien suhteen. Minulla ei olisi mitään ylläriä huomiseksi, jos tänä iltana kysyisin: by the way, oletko allerginen tulppaaneille? Elämässä on otettava riskejä.
Yleisesti ottaen kaksitoista vuotta on merkittävä jakso yhden tai kahdenkin ihmisen elämässä. Jos siitä on selvitty kunnialla, pitänee ainakin muistaa toista osapuolta. Mitä jos olisin erityisen kiltti huomenna? - Kaunis ajatus.
Numeroissa on vaimon mielestä magiaa. Ei kai sitä muuten olisi menty kihloihin 11.11.2002 ja naimisiin 13.3.2003. Minulle nuo figuurit ovat vain digittejä toisten kaltaistensa joukossa, eikä historiakaan tunne mitään kovin merkittävää kaksitoistavuotista sotaa. Toista olivat kolmikymmenvuotinen sota tai ihmisikää pidempi satavuotinen sota, joka nimestään huolimatta kesti rapiat 116 vuotta. Niissä riitti petoksia, ruutia, mäiskettä, lenteleviä päitä, veren virtaamista ja suolen pätkiä. - Siihen nähden meillä on mennyt hyvin.
Silti vaimon mielestä 12 on jotenkin merkittävämpi luku kuin 11 tai 13. Mene, tiedä.
Tällä kertaa ei kuulemma mennä elokuviin, ravintolaan, tanssimaan eikä muutenkaan hurvittelemaan, vaan ollaan kahdestaan kotona. Tämä ei kuulemma tarkoita sitä, että minä istun tietokoneellani ja vaimo omallaan koko päivän. Poika lähtee illan korvalla kavereidensa syntymäpäiviä viettämään ainakin muutamaksi tunniksi, joten saamme olla rauhassa. Sunnuntaina ei koskaan siivota, joten jotakin muuta pitää keksiä. Kenties henkeviä keskusteluja, joita kumpikin nuorempana saattoi käydä yötä myöten pitkiä aikoja. On muisto vain, on muisto vain...
Tänään korjasin keittiökaappien ovien kiinnityksiä vaihtamalla paikoin hatarat ruuvikiinnitykset läpipulttaukseen. Autosta repsotti ovitiiviste, jonka liimaaminen taisi osittain epäonnistua kovan pakkasen takia. Kaupassa olen käynyt ja tusina tulppaania (neljää väriä) on visusti piilotettuna työhuoneen nurkkaan huomista esiin kaivamista varten.
Kunpa vaimo ei olisi allerginen tulppaaneille, kun on tuo muisti käynyt selektiiviseksi juuri tulppaanien suhteen. Minulla ei olisi mitään ylläriä huomiseksi, jos tänä iltana kysyisin: by the way, oletko allerginen tulppaaneille? Elämässä on otettava riskejä.
sunnuntai, maaliskuuta 06, 2005
Maaliskuun kaameus
Tänään Tarmon päivänä tunnen suurta tarvetta pysyä sängyssä koko päivän, torjua verhojen takaa kurkistelevia auringon säteitä ja pitää ikävää. Olemme menossa kohti sitä vuodenaikojen vaihdetta, jolloin talvimasennus muuttuu kevätväsymykseksi. Yleensä sen jälkeen seuraa kesähömelyys kunnes syysapatia ottaa valtaansa. Nämä ovat alakuloisen ihmisen neljä vuodenaikaa.
Mikä sitten kevättalvessa niin erityisesti jurppii? Kohta on taas se laululintujen aika, kun ne paritellen lentävät kohti koreaa pesäänsä. - Meilläkin pitäisi siivota.
Lintujen reviirikäyttäytyminen on jäljittelyä siitä, mitä ihmiskunnassa yleensä tapahtuu. Miten tiaiset pystyvät matkimaan alastomien apinoiden yritystoimintojen käyttäytymismalleja, kun niillä ei tiettävästi ole tekstiviestejä eikä jatkuvaa mediavirtaa. - Ne voisivat toimia intuitionsa perusteella. Mutta malli yritysmaailmasta, linnunjärki hoi!
Muuassa kirjoittajapiirissä kyseltiin hiljan, mitä lintua muistutat. Minä en vastannut kyselyyn. Olisihan se aika paljastavaa kertoa, että omasta mielestään muistuttaa eniten täytettyä hiiripöllöä. Miten niin? Täytettä on niin runsaasti, jotta yli pursuu henkselien käyttöön siirtymisen jälkeenkin, mutta rohkeus vastata elämän haasteisiin lienee valveutuneen laboratoriohiiren tasolla. Pöllöys taas on synnynnäistä tunneälyn puutetta.
Koska tänään aurinko nousi pääkaupunkiseudulla 7.04 ja se laskee 18.00, olemme kulkemassa kohti valoa niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Ihmisen tehtävä maan päällä ei liene silkkaa kiukuttelua, itsesääliä, ilkeilyä ja pahantahtoista jupinaa vaan jotain muuta.
Valoa päin, vaikka hippulat vinkuisivat ja pimennysverhojen rullat rutisisivat!
Tänään Tarmon päivänä tunnen suurta tarvetta pysyä sängyssä koko päivän, torjua verhojen takaa kurkistelevia auringon säteitä ja pitää ikävää. Olemme menossa kohti sitä vuodenaikojen vaihdetta, jolloin talvimasennus muuttuu kevätväsymykseksi. Yleensä sen jälkeen seuraa kesähömelyys kunnes syysapatia ottaa valtaansa. Nämä ovat alakuloisen ihmisen neljä vuodenaikaa.
Mikä sitten kevättalvessa niin erityisesti jurppii? Kohta on taas se laululintujen aika, kun ne paritellen lentävät kohti koreaa pesäänsä. - Meilläkin pitäisi siivota.
Lintujen reviirikäyttäytyminen on jäljittelyä siitä, mitä ihmiskunnassa yleensä tapahtuu. Miten tiaiset pystyvät matkimaan alastomien apinoiden yritystoimintojen käyttäytymismalleja, kun niillä ei tiettävästi ole tekstiviestejä eikä jatkuvaa mediavirtaa. - Ne voisivat toimia intuitionsa perusteella. Mutta malli yritysmaailmasta, linnunjärki hoi!
Muuassa kirjoittajapiirissä kyseltiin hiljan, mitä lintua muistutat. Minä en vastannut kyselyyn. Olisihan se aika paljastavaa kertoa, että omasta mielestään muistuttaa eniten täytettyä hiiripöllöä. Miten niin? Täytettä on niin runsaasti, jotta yli pursuu henkselien käyttöön siirtymisen jälkeenkin, mutta rohkeus vastata elämän haasteisiin lienee valveutuneen laboratoriohiiren tasolla. Pöllöys taas on synnynnäistä tunneälyn puutetta.
Koska tänään aurinko nousi pääkaupunkiseudulla 7.04 ja se laskee 18.00, olemme kulkemassa kohti valoa niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Ihmisen tehtävä maan päällä ei liene silkkaa kiukuttelua, itsesääliä, ilkeilyä ja pahantahtoista jupinaa vaan jotain muuta.
Valoa päin, vaikka hippulat vinkuisivat ja pimennysverhojen rullat rutisisivat!
keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2005
Tyttö kirjastossa
"On muisto vain, o-o-o-on muisto vain, tuo laulu mun nuoruudestain. Kun metsätietä kuljin..." hyräilin matkalla Myyrmäen kirjastoon. Tiedättehän, se Olavi Virran tunnetuksi tekemä hitti, jonka nimeä en nyt muista.
Menin hakemaan varaamani kirjan, joka kertoo Eeva-Liisa Mannerista. Sen on kirjoittanut joku Helena Sinervo, joka voitti sitten tällä kirjallaan "Runoilijan talossa" oikein Finlandia-palkinnon. Kun sähköpostiini oli tullut ilmoitus vain muutaman viikon varausjonotuksen jälkeen, niin en muuta tohtinut kuin hakemaan.
Kirjaston palvelutiskillä oli jonoa. Muutama ulkomaalaisen näköinen kaveri palautti sarjakuvalehtiään. Ja sitten oli se tyttö. Tyttö oli siinä iässä.
Hän oli kauan empinyt runohyllyjen ääressä ja viimein valinnut kirjansa. Kun minä olin vielä katselemassa ympärilleni ja varovasti jonon päätä lähestymässä, päästin hänet luontevasti edelleni, koska herrasmiehet tekevät niin. Tyttö hymyili.
Sen verran olin utelias, että koetin nähdä mikä runokirja tytöllä on lainattavana. Hän oli vielä niin runollisen näköinenkin, tiedättehän. Kun ikää on lähes 16, vaaleat hiukset aaltoilevat valtoimenaan siistin maiharin hartioilla, ja katse on vielä lyyrisen samea runotytön lailla.
Virkailija yritti lukea tytön kirjastokortin magneettijuovaa, mutta kone ilmoitti heti, ettei lainoja enää tipu! Nutturapäinen kirjastomuori kivahti:
- Ei tällä voi enää lainata. Liikaa myöhästymismaksuja.
- Voi sentään. Paljonko niitä on?
- Niitä on liikaa, ymmärrätkö LIIKAA. Niitä on neljä euroa kahdeksankymmentä senttiä kun saisi olla ENINTÄÄN kolme euroa. Maksatko nämä ensin pois?
- Ei minulla ole rahaa niin paljon. Enkö saa enää lainata?
- Et saa enää lainata, jos et maksa maksuja pois. Vie kirja takaisin hyllyyn tai anna se tänne.
- Mitä jos maksaisin yhden euron ja kahdeksankymmentä senttiä? Saisinko sitten lainata tämän runokirjan?
- En minä oikein tiedä, muori virkkoi. Taitaa olla tärkeä kirja. Jos minä nyt tämän kerran.
Tyttö maksoi kirjastomuorille yhden euron ja kahdeksankymmentä senttiä, lainasi kirjan ja jo tämän vakavan vastoinkäymisen vuoksi hätääntyneeseen katseeseen tuli tuttua lyyristä sameutta.
Vaikeudet ovat tehdyt voitettaviksi! Ja elämä elettäväksi! Tyttö kiitti kauniisti ja poistui harvinaisen tyylikkäällä askelluksella kohti kirjaston ulko-ovea. Hänen käynnissään oli sitä luontevuutta, mitä keski-ikäinen mies kadehtii. - Mielessäni häivähti, ettei se nuoruus niin kamalaa aikaa aina kaikille ollutkaan. Kaikista ei tarvitse tulla runoilijoita...
Tytön lainaaman runokirjan kirjoittaja tai nimeke ei sitten minulle selvinnyt. Kirja oli ollut vanhan näköinen, patinoitunut, sen kannen teksti oli pienillä mutta kultaisilla kirjaimilla. Se oli peräisin ajalta jolloin kirjat olivat kirjoja ja runot runoja.
Tyttö oli siinä iässä ja minä se olin metsässä eikä hän.
"On muisto vain, o-o-o-on muisto vain, tuo laulu mun nuoruudestain. Kun metsätietä kuljin..." hyräilin matkalla Myyrmäen kirjastoon. Tiedättehän, se Olavi Virran tunnetuksi tekemä hitti, jonka nimeä en nyt muista.
Menin hakemaan varaamani kirjan, joka kertoo Eeva-Liisa Mannerista. Sen on kirjoittanut joku Helena Sinervo, joka voitti sitten tällä kirjallaan "Runoilijan talossa" oikein Finlandia-palkinnon. Kun sähköpostiini oli tullut ilmoitus vain muutaman viikon varausjonotuksen jälkeen, niin en muuta tohtinut kuin hakemaan.
Kirjaston palvelutiskillä oli jonoa. Muutama ulkomaalaisen näköinen kaveri palautti sarjakuvalehtiään. Ja sitten oli se tyttö. Tyttö oli siinä iässä.
Hän oli kauan empinyt runohyllyjen ääressä ja viimein valinnut kirjansa. Kun minä olin vielä katselemassa ympärilleni ja varovasti jonon päätä lähestymässä, päästin hänet luontevasti edelleni, koska herrasmiehet tekevät niin. Tyttö hymyili.
Sen verran olin utelias, että koetin nähdä mikä runokirja tytöllä on lainattavana. Hän oli vielä niin runollisen näköinenkin, tiedättehän. Kun ikää on lähes 16, vaaleat hiukset aaltoilevat valtoimenaan siistin maiharin hartioilla, ja katse on vielä lyyrisen samea runotytön lailla.
Virkailija yritti lukea tytön kirjastokortin magneettijuovaa, mutta kone ilmoitti heti, ettei lainoja enää tipu! Nutturapäinen kirjastomuori kivahti:
- Ei tällä voi enää lainata. Liikaa myöhästymismaksuja.
- Voi sentään. Paljonko niitä on?
- Niitä on liikaa, ymmärrätkö LIIKAA. Niitä on neljä euroa kahdeksankymmentä senttiä kun saisi olla ENINTÄÄN kolme euroa. Maksatko nämä ensin pois?
- Ei minulla ole rahaa niin paljon. Enkö saa enää lainata?
- Et saa enää lainata, jos et maksa maksuja pois. Vie kirja takaisin hyllyyn tai anna se tänne.
- Mitä jos maksaisin yhden euron ja kahdeksankymmentä senttiä? Saisinko sitten lainata tämän runokirjan?
- En minä oikein tiedä, muori virkkoi. Taitaa olla tärkeä kirja. Jos minä nyt tämän kerran.
Tyttö maksoi kirjastomuorille yhden euron ja kahdeksankymmentä senttiä, lainasi kirjan ja jo tämän vakavan vastoinkäymisen vuoksi hätääntyneeseen katseeseen tuli tuttua lyyristä sameutta.
Vaikeudet ovat tehdyt voitettaviksi! Ja elämä elettäväksi! Tyttö kiitti kauniisti ja poistui harvinaisen tyylikkäällä askelluksella kohti kirjaston ulko-ovea. Hänen käynnissään oli sitä luontevuutta, mitä keski-ikäinen mies kadehtii. - Mielessäni häivähti, ettei se nuoruus niin kamalaa aikaa aina kaikille ollutkaan. Kaikista ei tarvitse tulla runoilijoita...
Tytön lainaaman runokirjan kirjoittaja tai nimeke ei sitten minulle selvinnyt. Kirja oli ollut vanhan näköinen, patinoitunut, sen kannen teksti oli pienillä mutta kultaisilla kirjaimilla. Se oli peräisin ajalta jolloin kirjat olivat kirjoja ja runot runoja.
Tyttö oli siinä iässä ja minä se olin metsässä eikä hän.
sunnuntai, helmikuuta 20, 2005
Sinisten ajatusten metsästäjät
Aapeli: Valoisa päivä tänään. Joko aurinko nousee ennen kahdeksaa, hyvä veli?
Peepeli: Kyllä näillä leveysasteilla Helios kurkisti tänään jo varttia vaille kahdeksan. Luntakin on puolisääreen. Joko olet pakkastiaisen kevätlaulua kuullut?
Aapeli: En tunne moista lintua. Tarkoitatko talitiaista?
Peepeli: Jo vain. Minun nuoruudessani sitä usein kutsuttiin myös rasvatiaiseksi. Tiedätkö miksi?
Aapeli: En tiedä, mutta saatan arvata. Liittyykö se kyseisen linnun tapaa syödä talia eli läskiä?
Peepeli: Juuri näin. Tiesitkö muuten, että nykyiset kaupunkitalitiaiset eivät enää laula titi-tyytä vaan lyhyempää ja paremmin urbaaniin menoon sopivaa ti-tyytä?
Aapeli: Johan tuon korva sanoi kymmenkunnan vuotta sitten. Onko sinulla vielä kahvia?
Peepeli: Toki. Mistä sinulle saataisiin? - Voisitko ystävällisesti käydä keittiössä ja tuoda sen isomman termoksen. Sen verran pootooria kelpaa näin pyhäpäivänä nauttia.
Aapeli köpötteli Peepelin keittiöön ja löysi sieltä ison, mustan termoskannun, jonka painon perusteella saattoi päätellä vielä tsufea sisältävän. Pullaakin löytyi pussista. Näine eväineen hän palasi Peepelin olohuoneeseen otettuaan vielä retanekan jääkaapista. Aapeli kaatoi kaverilleen lämmikettä.
Peepeli: Onko ensi kesä kuumempi kuin mennyt kesä?
Aapeli: Sitä pitää kysellä sammakkorohvessoreilta. Tilastojen mukaan ensi kesä osuu samaan haarukkaan kuin kaikki 2000-luvun kesät yhden tai kahden luottamusvälin tarkkuudella.
Peepeli: Tiedettä!
Aapeli: Valoisa päivä tänään. Joko aurinko nousee ennen kahdeksaa, hyvä veli?
Peepeli: Kyllä näillä leveysasteilla Helios kurkisti tänään jo varttia vaille kahdeksan. Luntakin on puolisääreen. Joko olet pakkastiaisen kevätlaulua kuullut?
Aapeli: En tunne moista lintua. Tarkoitatko talitiaista?
Peepeli: Jo vain. Minun nuoruudessani sitä usein kutsuttiin myös rasvatiaiseksi. Tiedätkö miksi?
Aapeli: En tiedä, mutta saatan arvata. Liittyykö se kyseisen linnun tapaa syödä talia eli läskiä?
Peepeli: Juuri näin. Tiesitkö muuten, että nykyiset kaupunkitalitiaiset eivät enää laula titi-tyytä vaan lyhyempää ja paremmin urbaaniin menoon sopivaa ti-tyytä?
Aapeli: Johan tuon korva sanoi kymmenkunnan vuotta sitten. Onko sinulla vielä kahvia?
Peepeli: Toki. Mistä sinulle saataisiin? - Voisitko ystävällisesti käydä keittiössä ja tuoda sen isomman termoksen. Sen verran pootooria kelpaa näin pyhäpäivänä nauttia.
Aapeli köpötteli Peepelin keittiöön ja löysi sieltä ison, mustan termoskannun, jonka painon perusteella saattoi päätellä vielä tsufea sisältävän. Pullaakin löytyi pussista. Näine eväineen hän palasi Peepelin olohuoneeseen otettuaan vielä retanekan jääkaapista. Aapeli kaatoi kaverilleen lämmikettä.
Peepeli: Onko ensi kesä kuumempi kuin mennyt kesä?
Aapeli: Sitä pitää kysellä sammakkorohvessoreilta. Tilastojen mukaan ensi kesä osuu samaan haarukkaan kuin kaikki 2000-luvun kesät yhden tai kahden luottamusvälin tarkkuudella.
Peepeli: Tiedettä!
keskiviikkona, tammikuuta 19, 2005
Loppiaisaatto (osa 6/6)
Harri oli kiehunut liemessään vuodenvaihteen yli. Hän oli ollut jo lähdössä Zugiin, jotta Angelan ja Masan petollisuus olisi tullut kerta kaikkiaan selvitetyksi. - Eihän tässä koko seurustelussa mitään mieltä ole, jos paras kaverini pettää minua Angelan kanssa, hän päätteli.
Harri oli tutkinut itseään ja toista: muutamassa päivässä oli viha lientynyt sen verran, että rakkaus tai järki voitti. Oli sangen todennäköistä, ettei näihin epäilyihin ollut aihetta. Angela oli ollut rehellinen ja luotettava lähes 50 vuotta! Jos Harri olisi tormannut ensimmäisellä koneella Zugiin vakoilemaan, niin se olisi voinut olla Angelalle viimeinen pisara. Nyt oli kuitenkin jo loppiaisaatto ja asiat kyllä selvitettäisiin tuon huikentelevaisen naisen kanssa perusteellisesti! Harri päätti.
Loppiaisaattona tapahtui jotain merkittävää eräässä Shakespearen näytelmässäkin. Harri ei saanut palautettua mieleen mitä. Seikkailivatko siinä Windsorin iloiset rouvat? Perkeleen perkele!
Harri ajoi kahdeksikolla ja jäi Marian sairaalan pysäkillä pois. Kävelymatka Hietaniemeen oli raskas. Tulisiko Angela? Mitä hän sanoisi? Mitähän tapahtuisi?
Angela istui rauhallisen kauniina heidän penkillään. Lunta ei paljon ollut, sillä viime päivien vesisateet olivat sulattaneet jalkakäytävien jääkerroksetkin. Harri oli aikonut kuulustella toista, mutta luopunut sitten olosuhteisiin ja persoonaansa sopimattomasta tavasta. Mitä sitä suotta. Vasemmassa palsantaskussa oli varta vasten edellisenä päivänä hankitut valkokultaiset sormukset. Ollako vai eikö olla? Hosaista vai kosaista?
- Terveisiä Zugista, nainen sanoi.
- Kiitos. Oliko siellä kovinkin mukavaa?
- Ihan virkistävää. Ulkomaankongressi täyttää sopivasti elämän yksitoikkoisuuden luomaa muuta tyhjiötä. Miten sinä olet voinut?
- Oliko siellä muita suomalaisia?
- Tapasin vanhan puolalaisen professori Cierpinskin sekä viehättävän Alinan. Istuimme hiukan iltaa lasin ääressä.
- Oliko siellä muita suomalaisia?
- Ei ollut. Miksi moisia kyselet?
- Tuletko vaimokseni? Harri lankesi vasemmalle polvelleen ja kaivoi esille sormusrasian. Polven alle hän laittoi oikean käden hansikkaansa, jos joutuisi vielä itse pyhähousunsa pesemään.
- Olen tätä odottanutkin, Angela sanoi.
Helmikuussa Angela ja Harri olivat jo lähellä yhteen muuttamista. He katselivat asuntoja Ruoholahden suunnalla. Koska päätös yhteisestä elosta oli vakaa molempien puolelta, ei heillä ollut mitään syytä pitää kahta asuntoa. Ruoholahden uudet asunnot olivat valoisuutensa ja oivan sijaintinsa lisäksi kovin tyyriitä.
Hietalahden kirppiksellä heitä vastaan tuli Masa.
- Mitä nuoripari?
- Mitäpä tässä. Olisi vähän asiaa, Harri sanoi.
Harri pyysi Angelalta anteeksi ja talutti Masan muutaman kymmenen metriä sivuun:
- Mikä se juttu oli siitä Zugiin matkustamisesta? Harri kysyi.
- Kyllä minä kerron, mutta voihan sen Angelankin kuullen.
Masa irtautui Harrin otteesta ja käveli muina miehinä Angelan luokse Harrin jurppiessa perässä:
- Mikä se juttu oli siitä sinun Zugiin matkustamisestasi? Ethän sinä siellä ollut etkä ollut ilmoittanut laitoksellekaan matkustavasi mihinkään kongressiin? Harri kysyi.
- Tiedäthän sinä meidät filosofit. Me tuotamme nerokkaita oivalluksia. Minä oivalsin joulukuussa, miten teidät kaksi saa kunniallisesti yhteen. Piti vain hiukan vedättää, jotta sain sinut ryhtymään tosi toimiin. Arvaa vaan, onko tässä ollut kaverillakin kestämistä, kun on nähnyt toisen marsuavan kolmattakymmentä vuotta naisen vuoksi!
- Oivallisesti keksitty, Matti! Angela sanoi ja hymyili kuin Helsingin aurinko keväisellä torilla. LOPPU.
Harri oli kiehunut liemessään vuodenvaihteen yli. Hän oli ollut jo lähdössä Zugiin, jotta Angelan ja Masan petollisuus olisi tullut kerta kaikkiaan selvitetyksi. - Eihän tässä koko seurustelussa mitään mieltä ole, jos paras kaverini pettää minua Angelan kanssa, hän päätteli.
Harri oli tutkinut itseään ja toista: muutamassa päivässä oli viha lientynyt sen verran, että rakkaus tai järki voitti. Oli sangen todennäköistä, ettei näihin epäilyihin ollut aihetta. Angela oli ollut rehellinen ja luotettava lähes 50 vuotta! Jos Harri olisi tormannut ensimmäisellä koneella Zugiin vakoilemaan, niin se olisi voinut olla Angelalle viimeinen pisara. Nyt oli kuitenkin jo loppiaisaatto ja asiat kyllä selvitettäisiin tuon huikentelevaisen naisen kanssa perusteellisesti! Harri päätti.
Loppiaisaattona tapahtui jotain merkittävää eräässä Shakespearen näytelmässäkin. Harri ei saanut palautettua mieleen mitä. Seikkailivatko siinä Windsorin iloiset rouvat? Perkeleen perkele!
Harri ajoi kahdeksikolla ja jäi Marian sairaalan pysäkillä pois. Kävelymatka Hietaniemeen oli raskas. Tulisiko Angela? Mitä hän sanoisi? Mitähän tapahtuisi?
Angela istui rauhallisen kauniina heidän penkillään. Lunta ei paljon ollut, sillä viime päivien vesisateet olivat sulattaneet jalkakäytävien jääkerroksetkin. Harri oli aikonut kuulustella toista, mutta luopunut sitten olosuhteisiin ja persoonaansa sopimattomasta tavasta. Mitä sitä suotta. Vasemmassa palsantaskussa oli varta vasten edellisenä päivänä hankitut valkokultaiset sormukset. Ollako vai eikö olla? Hosaista vai kosaista?
- Terveisiä Zugista, nainen sanoi.
- Kiitos. Oliko siellä kovinkin mukavaa?
- Ihan virkistävää. Ulkomaankongressi täyttää sopivasti elämän yksitoikkoisuuden luomaa muuta tyhjiötä. Miten sinä olet voinut?
- Oliko siellä muita suomalaisia?
- Tapasin vanhan puolalaisen professori Cierpinskin sekä viehättävän Alinan. Istuimme hiukan iltaa lasin ääressä.
- Oliko siellä muita suomalaisia?
- Ei ollut. Miksi moisia kyselet?
- Tuletko vaimokseni? Harri lankesi vasemmalle polvelleen ja kaivoi esille sormusrasian. Polven alle hän laittoi oikean käden hansikkaansa, jos joutuisi vielä itse pyhähousunsa pesemään.
- Olen tätä odottanutkin, Angela sanoi.
Helmikuussa Angela ja Harri olivat jo lähellä yhteen muuttamista. He katselivat asuntoja Ruoholahden suunnalla. Koska päätös yhteisestä elosta oli vakaa molempien puolelta, ei heillä ollut mitään syytä pitää kahta asuntoa. Ruoholahden uudet asunnot olivat valoisuutensa ja oivan sijaintinsa lisäksi kovin tyyriitä.
Hietalahden kirppiksellä heitä vastaan tuli Masa.
- Mitä nuoripari?
- Mitäpä tässä. Olisi vähän asiaa, Harri sanoi.
Harri pyysi Angelalta anteeksi ja talutti Masan muutaman kymmenen metriä sivuun:
- Mikä se juttu oli siitä Zugiin matkustamisesta? Harri kysyi.
- Kyllä minä kerron, mutta voihan sen Angelankin kuullen.
Masa irtautui Harrin otteesta ja käveli muina miehinä Angelan luokse Harrin jurppiessa perässä:
- Mikä se juttu oli siitä sinun Zugiin matkustamisestasi? Ethän sinä siellä ollut etkä ollut ilmoittanut laitoksellekaan matkustavasi mihinkään kongressiin? Harri kysyi.
- Tiedäthän sinä meidät filosofit. Me tuotamme nerokkaita oivalluksia. Minä oivalsin joulukuussa, miten teidät kaksi saa kunniallisesti yhteen. Piti vain hiukan vedättää, jotta sain sinut ryhtymään tosi toimiin. Arvaa vaan, onko tässä ollut kaverillakin kestämistä, kun on nähnyt toisen marsuavan kolmattakymmentä vuotta naisen vuoksi!
- Oivallisesti keksitty, Matti! Angela sanoi ja hymyili kuin Helsingin aurinko keväisellä torilla. LOPPU.
torstaina, tammikuuta 13, 2005
Angela Zugissa (jatkokertomuksen osa 5/6)
Matemaatikkojen kongressin toinen päivä oli illassa. Angela oli nääntymässä ajatuksiin, joita filosofit olivat tarjonneet. Heitä ilman kongressi ei olisi ollutkaan pölisevän kuiva. Tuttujakin hän oli tavannut: professori Konrad Cierpinski Varsovan yliopistosta sekä aina viehättävä lehtori Alina Tomczak Krakovan polyteknillisestä.
- Mukava istua hetkeksi ennen illallista, eikö vain? Konrad kohotti zubrovka-lasiaan.
- Kyllä tämä Krakovan olot voittaa, Alina hymyili.
- Täällä on enemmän lunta kuin Suomessa, Angela sanoi.
Joulukuun lopun ilta oli pimenemässä. Zug-järveltä kävi kolea tuuli. Aivan kuin kauppatorilla näihin aikoihin. Siellä Angela oli edellisellä viikolla tavannut Masan.
Masa oli ihmetellyt, mikseivät Harri ja Angela jo vihdoin voisi päättää yli kaksikymmentä vuotta kestänyttä seurusteluaan:
- Eikö Harri osaa tehdä aloitetta? Masa kysyi suu täynnä kahvia ja munkkia.
- Ei kai sitten. Muuten olisikin mukava mies. Mitä jos sinä vähän pukkaisit sitä?
- He-he. Enhän minä nyt miehiä niinkään. - Mitä pitäisi tehdä?
- Sano sille vaikka, että lähdet Zugiin matemaatikkojen ja filosofien kongressiin. Kyllä se siitä tokenee. Harri saattaa saada mustasukkaisuuskohtauksen ja ryhtyä ehkä toimeen.
- Mutta enhän minä ole lähdössä mihinkään!
Angela, Konrad ja Alina joivat Zugin hotellin kafeteriassa vielä muutaman drinkin ja menivät kukin huoneisiinsa nukkumaan. Viimeinen päivä olisi kuitenkin rasittava, kun filosofit aikoivat keskittyä ympyrän neliöimiseen, teoriaan nelikulmaisen reiän poraamisesta kolmikulmaisella poralla sekä skolastiikan post-mortem-tutkimuksiin.
Angela oli hiukan huolissaan kotimatkastaan. Jos kaikki menisi hyvin, hän palaisi 4. tammikuuta ja tapaisi Harrin sitten 5.1. klo 17. Tulisiko Harri? Olisiko Masa hoitanut oman osuutensa? - Joka tapauksessa täältä käkikellojen maasta pitäisi tuoda uusi ajannäyttäjä. Sitä aikaa oli jo kovasti tuhlattukin vuotuisten tapaamisten merkeissä. Että Harri osasi olla rasittava!
Mikä on miehessä vikana, kun ei saa kosituksi? Ei kukaan jaksa tällaista seurustelua dekadi toisensa jälkeen! Kyllä rakkaudelle on annettava tilaa useammin kuin kerran vuodessa.
Angelan oli vaikea saada unta hotelli Zugin isossa huoneessa, jonka lämmitys oli säädetty "pienelle". Vastaavasti untuvatäkkejä oli kolme, ja ne saattoi kasata valtavaksi vuoreksi lämmittämään yksinäistä nukkujaa. Kuumavesipulloja ei ollut, mutta televisiosta tuli Noitasiskot saksankieliseksi dubattuina. Se nauratti aluksi mutta sitten toimi unilääkkeenä.
(jatkuu n. viikon kuluttua, jolloin ilmestyy sarjan viimeinen 6/6-osa)
Matemaatikkojen kongressin toinen päivä oli illassa. Angela oli nääntymässä ajatuksiin, joita filosofit olivat tarjonneet. Heitä ilman kongressi ei olisi ollutkaan pölisevän kuiva. Tuttujakin hän oli tavannut: professori Konrad Cierpinski Varsovan yliopistosta sekä aina viehättävä lehtori Alina Tomczak Krakovan polyteknillisestä.
- Mukava istua hetkeksi ennen illallista, eikö vain? Konrad kohotti zubrovka-lasiaan.
- Kyllä tämä Krakovan olot voittaa, Alina hymyili.
- Täällä on enemmän lunta kuin Suomessa, Angela sanoi.
Joulukuun lopun ilta oli pimenemässä. Zug-järveltä kävi kolea tuuli. Aivan kuin kauppatorilla näihin aikoihin. Siellä Angela oli edellisellä viikolla tavannut Masan.
Masa oli ihmetellyt, mikseivät Harri ja Angela jo vihdoin voisi päättää yli kaksikymmentä vuotta kestänyttä seurusteluaan:
- Eikö Harri osaa tehdä aloitetta? Masa kysyi suu täynnä kahvia ja munkkia.
- Ei kai sitten. Muuten olisikin mukava mies. Mitä jos sinä vähän pukkaisit sitä?
- He-he. Enhän minä nyt miehiä niinkään. - Mitä pitäisi tehdä?
- Sano sille vaikka, että lähdet Zugiin matemaatikkojen ja filosofien kongressiin. Kyllä se siitä tokenee. Harri saattaa saada mustasukkaisuuskohtauksen ja ryhtyä ehkä toimeen.
- Mutta enhän minä ole lähdössä mihinkään!
Angela, Konrad ja Alina joivat Zugin hotellin kafeteriassa vielä muutaman drinkin ja menivät kukin huoneisiinsa nukkumaan. Viimeinen päivä olisi kuitenkin rasittava, kun filosofit aikoivat keskittyä ympyrän neliöimiseen, teoriaan nelikulmaisen reiän poraamisesta kolmikulmaisella poralla sekä skolastiikan post-mortem-tutkimuksiin.
Angela oli hiukan huolissaan kotimatkastaan. Jos kaikki menisi hyvin, hän palaisi 4. tammikuuta ja tapaisi Harrin sitten 5.1. klo 17. Tulisiko Harri? Olisiko Masa hoitanut oman osuutensa? - Joka tapauksessa täältä käkikellojen maasta pitäisi tuoda uusi ajannäyttäjä. Sitä aikaa oli jo kovasti tuhlattukin vuotuisten tapaamisten merkeissä. Että Harri osasi olla rasittava!
Mikä on miehessä vikana, kun ei saa kosituksi? Ei kukaan jaksa tällaista seurustelua dekadi toisensa jälkeen! Kyllä rakkaudelle on annettava tilaa useammin kuin kerran vuodessa.
Angelan oli vaikea saada unta hotelli Zugin isossa huoneessa, jonka lämmitys oli säädetty "pienelle". Vastaavasti untuvatäkkejä oli kolme, ja ne saattoi kasata valtavaksi vuoreksi lämmittämään yksinäistä nukkujaa. Kuumavesipulloja ei ollut, mutta televisiosta tuli Noitasiskot saksankieliseksi dubattuina. Se nauratti aluksi mutta sitten toimi unilääkkeenä.
(jatkuu n. viikon kuluttua, jolloin ilmestyy sarjan viimeinen 6/6-osa)
maanantaina, tammikuuta 10, 2005
Harrin joulupäivä
Harri nukkui levottomasti jouluyön. Sen sanoma ei häntä koskettanut; unissa rymistelivät menneiden vuosien tapahtumat, joiden koko oli kasvanut. Firman kirjanpito oli tuhoutunut keskustietokoneelta sekä varmistusnauhoilta syyskuussa v. 1973. Ellei Harrilla olisi ollut edellisen kuukauden tapahtumia omassa paperikirjanpidossaan, koko Ståla Kumletin osakekurssi olisi romahtanut ja hävinneiden tietojen haalimiseen olisi jouduttu palkkaamaan lisää väkeä.
Harri syötti silloin viikonlopun aikana yhteensä 1713 tilitapahtumaa koneeseen, joka oli saatu jaloilleen ja varmistetuksi myös sähkönsyötön puolesta. - Tämä uni vuorotteli toisen kanssa, jossa Harri oli vaihtanut avistatilin markat dollareiksi johdolta kysymättä päivää ennen markan 17% devalvaatiota. Firma nettosi yli 12 miljoonaa Suomen markkaa. Kiitosta ei tullut siitäkään, mutta toimitusjohtaja sentään peruutti jo kertaalleen antamansa potkut.
Jouluaamuna Harri avasi Angelan kirjeen. Vaaleansininen kirjepaperi tuoksui laventelilta. Käsiala oli kaunista:
"Rakas Harri,
En pääse tulemaan. Olen joutunut muuttamaan suunnitelmia ja matkustamaan esimieheni, professori Nolanderin, sijasta matemaatikkojen kongressiin Zugiin. Palaan vasta tammikuun alkupäivinä. Tapaammehan tutussa paikassa loppiaisaattona klo 17? - Sinun Angela"
Zugiin matkustanut, Angela, Nolanderin sijaan, voi! Mitä tästä joulusta tulee? Olin niin odottanut että voisimme tänä jouluna olla enemmän yhdessä. Olin jo aikeissa hankkia sormuksetkin. Missä se Zug on? Nimi kuulostaa afrikaansilta!
Harmaapartainen meni lasiovisen kirjahyllynsä luokse ja tarttui Atlakseen. Zug oli tietysti Zuginjärven rannalla Sveitsissä, pieni kaupunki, ei mitään merkittävää. Ei varmaan yliopistoakaan! Mikä matemaatikkojen salaseura siellä kokoontuisi? Kirje oli kyllä aito. Harri soitti Angelalle. Oli hän soittanut ennenkin esim. 1978, kun aikataulua piti muuttaa yllättäen.
Angelan puhelin ei vastannut. Se oli niitä lankapuhelimia, joihin ei voinut jättää viestiä. Yksin on oltava joulunpyhät. Mitä jos lähtisin krouviin? Tai soittaisin Masalle!
Harri suri.
Masa oli perheetön filosofi ja harrasti filateliaa. Harri oli nähnyt Masan viimeksi... kolme kuukautta sitten Kauppatorilla. Tuskin Masa sieltä löytyisi. Masalla oli sentään känny.
- Andersson.
- Harri Partanen, terve. Hyvää joulua. Mitä mies?
- No siinähän se puuroa keitellessä. Tässä sulaketta... saada vaihdetuksi, kun sähköt... räpsähti, kele. Kaikki ei toimi. Hetkinen.
Masan puhelimesta kuului räminää ja ruuvauksen ääntä, pian jo viheltelyä.
- Jo toimii. Oletko muista kuullut?
- En ole. - Harri ei halunnut muistella yhteisiä ystäviä kymmenien vuosien takaa.
- Oletko syksyn aikana kuullut Angelasta mitään?
- Luulin että sinä. Onko jokin hätänä?
- Meinaatko vuodenvaihdetta viettää?
- Lähden jo huomenna matkoille ja viivyn yli. Sveitsissä voi olla mukavaa.
- Minne siellä?
- Zuginjärven liepeille. Siellä on yksi meidän alan kongressi. Matemaatikot kohtaavat filosofit. Tiede kohtaa taiteen.
- Hyvää matkaa vaan. Soitellaan ensi vuonna.
Harri pudotti kuuman tuntuisen luurin paikalleen. Seuraavaksi selän ihokarvat nousivat pystyyn. Synkronisiteetti tai ei, mutta miksi Angela ja Masa olivat lähdössä Zugiin? Toinen oli kyllä matemaatikko ja toinen filosofian dosentti, mutta että samaan kongressiin ulkomaille!
Oliko moista kongressia olemassakaan? Mustasukkaisuuden puuska söi miestä. (jatkuu)
Harri nukkui levottomasti jouluyön. Sen sanoma ei häntä koskettanut; unissa rymistelivät menneiden vuosien tapahtumat, joiden koko oli kasvanut. Firman kirjanpito oli tuhoutunut keskustietokoneelta sekä varmistusnauhoilta syyskuussa v. 1973. Ellei Harrilla olisi ollut edellisen kuukauden tapahtumia omassa paperikirjanpidossaan, koko Ståla Kumletin osakekurssi olisi romahtanut ja hävinneiden tietojen haalimiseen olisi jouduttu palkkaamaan lisää väkeä.
Harri syötti silloin viikonlopun aikana yhteensä 1713 tilitapahtumaa koneeseen, joka oli saatu jaloilleen ja varmistetuksi myös sähkönsyötön puolesta. - Tämä uni vuorotteli toisen kanssa, jossa Harri oli vaihtanut avistatilin markat dollareiksi johdolta kysymättä päivää ennen markan 17% devalvaatiota. Firma nettosi yli 12 miljoonaa Suomen markkaa. Kiitosta ei tullut siitäkään, mutta toimitusjohtaja sentään peruutti jo kertaalleen antamansa potkut.
Jouluaamuna Harri avasi Angelan kirjeen. Vaaleansininen kirjepaperi tuoksui laventelilta. Käsiala oli kaunista:
"Rakas Harri,
En pääse tulemaan. Olen joutunut muuttamaan suunnitelmia ja matkustamaan esimieheni, professori Nolanderin, sijasta matemaatikkojen kongressiin Zugiin. Palaan vasta tammikuun alkupäivinä. Tapaammehan tutussa paikassa loppiaisaattona klo 17? - Sinun Angela"
Zugiin matkustanut, Angela, Nolanderin sijaan, voi! Mitä tästä joulusta tulee? Olin niin odottanut että voisimme tänä jouluna olla enemmän yhdessä. Olin jo aikeissa hankkia sormuksetkin. Missä se Zug on? Nimi kuulostaa afrikaansilta!
Harmaapartainen meni lasiovisen kirjahyllynsä luokse ja tarttui Atlakseen. Zug oli tietysti Zuginjärven rannalla Sveitsissä, pieni kaupunki, ei mitään merkittävää. Ei varmaan yliopistoakaan! Mikä matemaatikkojen salaseura siellä kokoontuisi? Kirje oli kyllä aito. Harri soitti Angelalle. Oli hän soittanut ennenkin esim. 1978, kun aikataulua piti muuttaa yllättäen.
Angelan puhelin ei vastannut. Se oli niitä lankapuhelimia, joihin ei voinut jättää viestiä. Yksin on oltava joulunpyhät. Mitä jos lähtisin krouviin? Tai soittaisin Masalle!
Harri suri.
Masa oli perheetön filosofi ja harrasti filateliaa. Harri oli nähnyt Masan viimeksi... kolme kuukautta sitten Kauppatorilla. Tuskin Masa sieltä löytyisi. Masalla oli sentään känny.
- Andersson.
- Harri Partanen, terve. Hyvää joulua. Mitä mies?
- No siinähän se puuroa keitellessä. Tässä sulaketta... saada vaihdetuksi, kun sähköt... räpsähti, kele. Kaikki ei toimi. Hetkinen.
Masan puhelimesta kuului räminää ja ruuvauksen ääntä, pian jo viheltelyä.
- Jo toimii. Oletko muista kuullut?
- En ole. - Harri ei halunnut muistella yhteisiä ystäviä kymmenien vuosien takaa.
- Oletko syksyn aikana kuullut Angelasta mitään?
- Luulin että sinä. Onko jokin hätänä?
- Meinaatko vuodenvaihdetta viettää?
- Lähden jo huomenna matkoille ja viivyn yli. Sveitsissä voi olla mukavaa.
- Minne siellä?
- Zuginjärven liepeille. Siellä on yksi meidän alan kongressi. Matemaatikot kohtaavat filosofit. Tiede kohtaa taiteen.
- Hyvää matkaa vaan. Soitellaan ensi vuonna.
Harri pudotti kuuman tuntuisen luurin paikalleen. Seuraavaksi selän ihokarvat nousivat pystyyn. Synkronisiteetti tai ei, mutta miksi Angela ja Masa olivat lähdössä Zugiin? Toinen oli kyllä matemaatikko ja toinen filosofian dosentti, mutta että samaan kongressiin ulkomaille!
Oliko moista kongressia olemassakaan? Mustasukkaisuuden puuska söi miestä. (jatkuu)
keskiviikkona, tammikuuta 05, 2005
Joulun 2004 lumo
HP oli palannut muisteloistaan vuoden 2004 jouluun. Matka Hietaniemeen ei ollut pitkä, mutta asiat ja askel painoivat. Kuinka monta näitä vielä tulee? Elämä ei ollut hullumpaa: terveys ei ollut heikko eikä eläke huono. Poikaan hänellä ei ollut tunnesidettä, eikä elämää voinut raketa Angelan tapaamisiin. Missä oli elämän usko? Vanhaksiko piti elää ennen irtaantumista toisesta ihmisestä? Minä uskallan sen mitä uskallan ja osaan sen mitä tarvitaan, hän tuumi.
Kuka eläisi harmaapartaisen elämää hänen puolestaan? Kuka muistaisi mitään enää myöhemmin. HP istahti Vanhan kirkon puiston penkille ja kirjasi muutamia asioita vahakantiseen muistikirjaan:
"Vaikka olen saanut hyvän elämän, se ei riitä. Minulla oli vaimo, on poika, on pojanpoika ja -tytär sekä miniä. En ole yksin. Kuka on Harri Partanen? Voisiko nainen auttaa minua selvittämään kuka minä olen? Tarvitsenko ammattiapua? Minkä alan?"
"Angela minulla on ollut jo montakymmentä vuotta. Kuitenkin tapaamme vain kerran vuodessa. Vaimon kuolemasta on jo kaksikymmentäkaksi vuotta. Milloin poistuu kaipuu?"
"Tuleeko minusta enää kokonaista? Muistan ensimmäisen opiskelusyksyn. Silloin meille sanottiin sovelletun matematiikan luentosarjan aluksi: jos tämä tuntuu hankalalta, voitte mennä yliopistolle lukemaan estetiikka tai muuta paskaa. Ne jäi lukematta."
"Opiskeluajan ruoka perustui hernekeittoon. Ostin sitä tukusta sata purkkia. Lämmitin sitä liedellä suoraan purkissa. Kun rokan lapioi suuhunsa kaksi kertaa päivässä, ei ollut niin nälkä. Kun opettelin lämmittämään soppaa liedellä, kattila suli muodottomaksi möykyksi. Se ei kestänyt nelosella yön yli. Joku oli unohtanut. Siirryin maksalaatikkoon, kun kämppis sai mikroaaltouunin. Sitä ja juustomakkaroita syömällä päästiin kevääseen. Vanikkaa oli tietysti aina."
"Kun olimme nuoria, etsimme uutta. Nyt etsin vanhaa. Missä se on? Missä on 1950-luvun Helsinki? Silloin kaupunki tuntui ehjältä sodan pommitusten rikkomuksista huolimatta. Kesäinen Helsinki oli täynnä latausta ja seikkailua. Nyt se on täynnä kahviloita."
"Olen koko ikäni etsinyt asioille selvyyttä ja varmuutta. Luotettavuutta, todennäköisyyksiä, tilastoja. Kuka näkee ensimmäisen pääskyn saapuvan keväällä? Paljonko se painaa? Mistä se on tullut? Milloin syntynyt? Onko se rengastettu?"
"Miten mitataan sille joka mittaa lusikalla. Onko puurokauha yhtään muuttunut ajan saatossa. Kun lapsena sain kaurapuuroa aamupalaksi kaksi kauhallista, se maistui hyvältä. Maistuuko tämä mikrokaurapuuro miltään?"
"Äiti eli aikansa samoin kuin isä. Kumpikin kulkee mukana. Ovatko ihmiset kuolemattomia muuten kuin muistoissa. Niin kauan kuin joku vainajaa muistaa, hän elää. Oikeastaan he, molemmat, elävät. Taidamme elää kaikki kolme."
Ilta hämärsi. Miksi hän ei menisi Hietaniemeen? Jos Angela odottaa, hänen on mentävä. Jos Angela ei odota, hänen on silti mentävä. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Ruusu on ruusu on ruusu.
HP paleli, mutta jatkoi matkaansa. Raitiovaunukyyti olisi hiukan nopeuttanut, mutta kyllä jalan pitää sen verran nousta, että pääsee ystävää tapaamaan sopimuksen mukaan.
Harmaapartainen löysi tutun penkin Hietaniemestä ja istuutui kuusen suojaan. Kello oli yli 17. Angela oli yleensä täsmällinen. Aika eteni tasaisen vitkaan. Portilta ajoi sininen Mercedes, joka pysähtyi HP:n eteen. Taksissa ei ollut ketään kyydissä. Kuljettaja näytti ulkomaalaiselta. Hän nousi autosta, kiersi takaa Harrin penkin luo ja sanoi:
- Olleteko tese harmaapartaukko?
- Minä olen. Mitä Angelalle on tapahtunut?
- Tässä kirje. Ei saa lukea. Avaa joulupäivänä.
Taksinkuljettaja palasi autoonsa ja peruutti arvokkaasti takaisin Mechelininkadun puoleiselle portille. Harri hätääntyi. Miksei kirjettä saisi avata heti?
----
Harri suri jouluaattoillan kotonaan Kalliossa. Hän luuli olevansa liian väsynyt nukahtaakseen. Hän joi teetä, söi vanikkaa ja tarttui Paavo Haavikon kirjaan Mustia kantarelleja. Pian uni tuli. (jatkuu)
HP oli palannut muisteloistaan vuoden 2004 jouluun. Matka Hietaniemeen ei ollut pitkä, mutta asiat ja askel painoivat. Kuinka monta näitä vielä tulee? Elämä ei ollut hullumpaa: terveys ei ollut heikko eikä eläke huono. Poikaan hänellä ei ollut tunnesidettä, eikä elämää voinut raketa Angelan tapaamisiin. Missä oli elämän usko? Vanhaksiko piti elää ennen irtaantumista toisesta ihmisestä? Minä uskallan sen mitä uskallan ja osaan sen mitä tarvitaan, hän tuumi.
Kuka eläisi harmaapartaisen elämää hänen puolestaan? Kuka muistaisi mitään enää myöhemmin. HP istahti Vanhan kirkon puiston penkille ja kirjasi muutamia asioita vahakantiseen muistikirjaan:
"Vaikka olen saanut hyvän elämän, se ei riitä. Minulla oli vaimo, on poika, on pojanpoika ja -tytär sekä miniä. En ole yksin. Kuka on Harri Partanen? Voisiko nainen auttaa minua selvittämään kuka minä olen? Tarvitsenko ammattiapua? Minkä alan?"
"Angela minulla on ollut jo montakymmentä vuotta. Kuitenkin tapaamme vain kerran vuodessa. Vaimon kuolemasta on jo kaksikymmentäkaksi vuotta. Milloin poistuu kaipuu?"
"Tuleeko minusta enää kokonaista? Muistan ensimmäisen opiskelusyksyn. Silloin meille sanottiin sovelletun matematiikan luentosarjan aluksi: jos tämä tuntuu hankalalta, voitte mennä yliopistolle lukemaan estetiikka tai muuta paskaa. Ne jäi lukematta."
"Opiskeluajan ruoka perustui hernekeittoon. Ostin sitä tukusta sata purkkia. Lämmitin sitä liedellä suoraan purkissa. Kun rokan lapioi suuhunsa kaksi kertaa päivässä, ei ollut niin nälkä. Kun opettelin lämmittämään soppaa liedellä, kattila suli muodottomaksi möykyksi. Se ei kestänyt nelosella yön yli. Joku oli unohtanut. Siirryin maksalaatikkoon, kun kämppis sai mikroaaltouunin. Sitä ja juustomakkaroita syömällä päästiin kevääseen. Vanikkaa oli tietysti aina."
"Kun olimme nuoria, etsimme uutta. Nyt etsin vanhaa. Missä se on? Missä on 1950-luvun Helsinki? Silloin kaupunki tuntui ehjältä sodan pommitusten rikkomuksista huolimatta. Kesäinen Helsinki oli täynnä latausta ja seikkailua. Nyt se on täynnä kahviloita."
"Olen koko ikäni etsinyt asioille selvyyttä ja varmuutta. Luotettavuutta, todennäköisyyksiä, tilastoja. Kuka näkee ensimmäisen pääskyn saapuvan keväällä? Paljonko se painaa? Mistä se on tullut? Milloin syntynyt? Onko se rengastettu?"
"Miten mitataan sille joka mittaa lusikalla. Onko puurokauha yhtään muuttunut ajan saatossa. Kun lapsena sain kaurapuuroa aamupalaksi kaksi kauhallista, se maistui hyvältä. Maistuuko tämä mikrokaurapuuro miltään?"
"Äiti eli aikansa samoin kuin isä. Kumpikin kulkee mukana. Ovatko ihmiset kuolemattomia muuten kuin muistoissa. Niin kauan kuin joku vainajaa muistaa, hän elää. Oikeastaan he, molemmat, elävät. Taidamme elää kaikki kolme."
Ilta hämärsi. Miksi hän ei menisi Hietaniemeen? Jos Angela odottaa, hänen on mentävä. Jos Angela ei odota, hänen on silti mentävä. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Ruusu on ruusu on ruusu.
HP paleli, mutta jatkoi matkaansa. Raitiovaunukyyti olisi hiukan nopeuttanut, mutta kyllä jalan pitää sen verran nousta, että pääsee ystävää tapaamaan sopimuksen mukaan.
Harmaapartainen löysi tutun penkin Hietaniemestä ja istuutui kuusen suojaan. Kello oli yli 17. Angela oli yleensä täsmällinen. Aika eteni tasaisen vitkaan. Portilta ajoi sininen Mercedes, joka pysähtyi HP:n eteen. Taksissa ei ollut ketään kyydissä. Kuljettaja näytti ulkomaalaiselta. Hän nousi autosta, kiersi takaa Harrin penkin luo ja sanoi:
- Olleteko tese harmaapartaukko?
- Minä olen. Mitä Angelalle on tapahtunut?
- Tässä kirje. Ei saa lukea. Avaa joulupäivänä.
Taksinkuljettaja palasi autoonsa ja peruutti arvokkaasti takaisin Mechelininkadun puoleiselle portille. Harri hätääntyi. Miksei kirjettä saisi avata heti?
----
Harri suri jouluaattoillan kotonaan Kalliossa. Hän luuli olevansa liian väsynyt nukahtaakseen. Hän joi teetä, söi vanikkaa ja tarttui Paavo Haavikon kirjaan Mustia kantarelleja. Pian uni tuli. (jatkuu)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
