Kirje Takayukille
Kiitän origamisesta (White Horse) joulun ja uudenvuoden tervehdyksestäsi. Paketti oli rikkoutunut, mutta pullot olivat ehjät. Onko teillä lunta? Meilläkään ei ole vielä.
Miten kaunis vaimosi voi? Onko hänellä aikaa levähtää, kun lapset ovat lentäneet mantsuriankurkien lailla maailman kukkuloille. Miten vuosi 2003 on teitä kohdellut? Meille vuosi on ollut hyvä, mutta vaimoni on entisellään. Poikani pärjää koulussa (isän perintöä), hänellä on kaunis ulkonäkö (äiti) ja älykkyyttä (isä).
Vieraileeko joulupukki japanilaislasten luona? Ovatko joulupukkitarinat teille vieraita? Kun Finnair taas lennättää Muumipeikon (Moomin-troll) Tokioon jouluksi, niin häntä ei pidä sekoittaa Joulupukkiin (Santa Claus, Father Christmas, Saint Nicholas). Myöskään venäläisten teille uudenvuoden pyhiksi tarjoilema Father Frost (Ded Moroz, Kuollut Morottaja) ei ole originaali vaan pelkkä originelli. Joulupukki on tietysti kotoisin täältä Sibeliuksen, saunan ja suivaantumisen ihmemaasta.
Miksi muuten pääministerinne yrittää näyttää rocktähdeltä julkisuudessa? Kysymys voi olla epähieno, mutta ystävien kesken. Kansainvälinen lehdistö on häntä kovasti arvostellut lähinnä sliipatusta kampauksesta kiinnittämättä juurikaan huomiota tekoihin ja toimintaan, joita Mr. Junichiro Koizumilta ei millään muotoa puutu. Meidän pääministerimme Matti Vanhanen puolestaan, no jaa….
Olen iloinen, kun minulla on kaltaisesi ystävä. Joskus Pohjolan synkkyydessä tunnen jopa ystävien ja sukulaisten keskellä, että “kun on tällaiset ystävät, niin mihin sitä vihamiehiä tarvitsee”. Vikaa lienee asosiaalisessa luonteenlaadussani, jota on luonnehdittu ammattilaisten piirissä niin pitkin latinankielisin fraasein, etten käy niitä tässä toistamaan. Diagnooseissa vilahtelee huonomuistisuutta tarkoittava “delirium” ja korkeaan älykkyysosamäärään viittaava “narcissimus”.
Olen kiinnittänyt tuoreimman lääkärintodistuksen kehyksissä seinälle, sillä muita tiploomeja ei ole, paitsi Teletopeliuksen suuressa Juhannusrunokisassa saamani kunniamaininta vuodelta 2001. Se oli Novelliseikkailuni vuosi, mutta ei siitä sen enempää. Laitan satasivuisen lyhennelmän kirjeeseen, niin voit itse todeta, miten painovoima voitetaan elämänveden (Spiritus Sawolax) siivittämänä.
Joko teillä kukkivat kirsikkapuut? Käydessäni japanilaisessa puutarhassa täällä Vantaalla mieleeni palaavat hartaat urkusoolomme keskiaikaisen kirkkomusiikin parissa. Siinä oli Notre Damen kellonsoittajilla ihmettelemistä. En laita valokuvia, sillä olet ne nähnyt tai sinun ottamiahan ne olivatkin. Se temppelin saneeraus vasta maksoi!
Pitkien etäisyyksien ja huonojen puhelinyhteyksien takia toivotan kirjallisessa muodossa teille Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa tai mitä te siellä riisipeltojen maassa sitten juhlittekaan.
Kärsikää toisianne seuraavaan viestiini saakka. Keväällä sinä saat valita, sanommeko kesäloman jälkeen arrivederci Roma, sayonara Rumoi vai adjö Rauma!
sunnuntai, joulukuuta 14, 2003
sunnuntai, marraskuuta 16, 2003
Kosmologisia viipeitä
Iiro Pääviemäri avasi silmänsä tiistaiaamuna vuoteessaan. Hän oli iloinen herätessään todellisuuteen. Unessa hän oli seikkaillut galakseissa ja maailmankaikkeuden jännittävissä tähtisumuissa. Uni oli alkanut muuttua tukalaksi lähestyttäessä kiivaan mustaa aukkoa, eikä tapahtumahorisonttikaan ollut jäänyt kovin monen parsekin päähän. Virtuaalisen täpärä paikka, kurdemol!
Iirolla oli edessä normaali työpäivä, johon kuului kymmenen tuntia ankaraa työskentelyä Riemannin integraalilauseen pariisilaistulkinnan todistuksen verifioinnin parissa. Toki todistus näytti aukottomalta, mutta totiselle tieteentekijälle ei riitä aukottomalta näyttävä todistus. Sen on kestettävä myös raaka käytännön koe: Iiro Pääviemärin tarkastus.
Jos sivun 278 klausuuli 14.6 kestäisi tämän Euroopan terävimmän analyytikon pommituksen, Singh-Singh voisi sen surutta lähettää julkaistavaksi seuraavaan Journal of the Mathematical Societyn joulunumeroon.
Mutta mitä hittoa? Käsikirjoituksessa oli tahroja. Ylimääräisiä, kenties joukkoon kuulumattomia pilkkuja ja pisteitä. Jos kerran x(piste, piste, pilkku, pilkku) oli muuttunut yhtälössä muotoon x(piste, piste, pilkku, pilkku, pilkku), asiasisältö olisi muuttunut kosmologisesti epäadekvaatiksi. Olisiko itselleen Sitman Singh-Singhille sattunut vahinko? Vai pelkkä lapsus? Kärpäsen paskako ratkaisisi maailmojen kohtaloita?
Herra Singh-Singh ei ollut helposti tavoitettavissa. Hän ei suostunut kantamaan kännykkää. Hän oli vankkumattoman konservatiivinen kirjoitettujen kirjeiden mies. Lankapuhelimeen vastaamistakin Singh-Singh vältteli viimeiseen asti. Hänellä oli huoli sähkömagneettisten kenttien ehtymisestä liiallisen käytön vuoksi sekä aineen perusosasten, protonien, elektronien ja neutronien väsymisestä (fatigue) jo ennen maailmankaikkeuden laskettua tuhoutumisaikaa.
Singh-Singh oli perustanut liikkeen, jossa vältettiin kuormittamasta maailmaa sähkömagneettisella kohinalla sekä ilmamolekyylien välityksellä siirtyvällä melusaasteella. Liikkeen nimi oli IFAS (Intelligent Forces Against Stupidity). Liikkeeseen oli liittynyt jo useita tutkijoita eri puolilta kansainvälistä yhteisöä. PEN, IFOR, WHO, FUCK ja IRA oli menettänyt tärkeitä tukijoitaan IFAS:lle.
Iiro Pääviemäri ei kuulunut mihinkään populistisiin liikkeisiin. Hän väheksyi laumasieluja. Jos joku joskus perustaisi yhdistyksen, joka palvelisi muitakin kuin sen johtajistoa, Iiro saattaisi harkita. Hän oli eronnut yliopiston assyrologian assistenttien kansainvälisestä yhdistyksestä (ASSASSIN) menetettyään työpaikkansa yliopistolla.
Vapaalla tutkijalla oli enemmän aikaa ja enemmän rahaa kuin yliopiston palkollisella. Iiro Pääviemäri tienasi assistenttia enemmän myymällä popularistisia julkaisujaan verkossa kymmenen euron kappalehintaan. Kun niistä ei maksettu veroja, tulot olivat ikään kuin “clean in the hand”.
Sitman Singh-Singh sai Iirolta kirjeen kahden viikon kuluttua tiistaina. Hän ei voinut siihen vastata, sillä muste oli päässyt tolposta loppumaan eikä kirjoitupaperistakaan ollut tietoa. Rotat olivat sen syöneet. Kosmologian perusteisiin kuuluva Riemannin integraalilauseen pariisilaistulkinta jäi avoimeksi vuosiksi, sillä kukaan ei tohtinut siihen tarttua tolkuttoman suuren työmäärän odotusarvon vuoksi.
Iiro Pääviemäri näki levotonta unta. Riemannin musta aukko ei siinä vielä nielaissut häntä vaan riepotti kelpo Singh-Singhiä, jonka nälkiintynyt keho venyi inhottavan kapeaksi, spagettimaiseksi nauhaksi syöksyessään kohti maallisen vaelluksensa täyttymystä.
Iiro Pääviemäri avasi silmänsä tiistaiaamuna vuoteessaan. Hän oli iloinen herätessään todellisuuteen. Unessa hän oli seikkaillut galakseissa ja maailmankaikkeuden jännittävissä tähtisumuissa. Uni oli alkanut muuttua tukalaksi lähestyttäessä kiivaan mustaa aukkoa, eikä tapahtumahorisonttikaan ollut jäänyt kovin monen parsekin päähän. Virtuaalisen täpärä paikka, kurdemol!
Iirolla oli edessä normaali työpäivä, johon kuului kymmenen tuntia ankaraa työskentelyä Riemannin integraalilauseen pariisilaistulkinnan todistuksen verifioinnin parissa. Toki todistus näytti aukottomalta, mutta totiselle tieteentekijälle ei riitä aukottomalta näyttävä todistus. Sen on kestettävä myös raaka käytännön koe: Iiro Pääviemärin tarkastus.
Jos sivun 278 klausuuli 14.6 kestäisi tämän Euroopan terävimmän analyytikon pommituksen, Singh-Singh voisi sen surutta lähettää julkaistavaksi seuraavaan Journal of the Mathematical Societyn joulunumeroon.
Mutta mitä hittoa? Käsikirjoituksessa oli tahroja. Ylimääräisiä, kenties joukkoon kuulumattomia pilkkuja ja pisteitä. Jos kerran x(piste, piste, pilkku, pilkku) oli muuttunut yhtälössä muotoon x(piste, piste, pilkku, pilkku, pilkku), asiasisältö olisi muuttunut kosmologisesti epäadekvaatiksi. Olisiko itselleen Sitman Singh-Singhille sattunut vahinko? Vai pelkkä lapsus? Kärpäsen paskako ratkaisisi maailmojen kohtaloita?
Herra Singh-Singh ei ollut helposti tavoitettavissa. Hän ei suostunut kantamaan kännykkää. Hän oli vankkumattoman konservatiivinen kirjoitettujen kirjeiden mies. Lankapuhelimeen vastaamistakin Singh-Singh vältteli viimeiseen asti. Hänellä oli huoli sähkömagneettisten kenttien ehtymisestä liiallisen käytön vuoksi sekä aineen perusosasten, protonien, elektronien ja neutronien väsymisestä (fatigue) jo ennen maailmankaikkeuden laskettua tuhoutumisaikaa.
Singh-Singh oli perustanut liikkeen, jossa vältettiin kuormittamasta maailmaa sähkömagneettisella kohinalla sekä ilmamolekyylien välityksellä siirtyvällä melusaasteella. Liikkeen nimi oli IFAS (Intelligent Forces Against Stupidity). Liikkeeseen oli liittynyt jo useita tutkijoita eri puolilta kansainvälistä yhteisöä. PEN, IFOR, WHO, FUCK ja IRA oli menettänyt tärkeitä tukijoitaan IFAS:lle.
Iiro Pääviemäri ei kuulunut mihinkään populistisiin liikkeisiin. Hän väheksyi laumasieluja. Jos joku joskus perustaisi yhdistyksen, joka palvelisi muitakin kuin sen johtajistoa, Iiro saattaisi harkita. Hän oli eronnut yliopiston assyrologian assistenttien kansainvälisestä yhdistyksestä (ASSASSIN) menetettyään työpaikkansa yliopistolla.
Vapaalla tutkijalla oli enemmän aikaa ja enemmän rahaa kuin yliopiston palkollisella. Iiro Pääviemäri tienasi assistenttia enemmän myymällä popularistisia julkaisujaan verkossa kymmenen euron kappalehintaan. Kun niistä ei maksettu veroja, tulot olivat ikään kuin “clean in the hand”.
Sitman Singh-Singh sai Iirolta kirjeen kahden viikon kuluttua tiistaina. Hän ei voinut siihen vastata, sillä muste oli päässyt tolposta loppumaan eikä kirjoitupaperistakaan ollut tietoa. Rotat olivat sen syöneet. Kosmologian perusteisiin kuuluva Riemannin integraalilauseen pariisilaistulkinta jäi avoimeksi vuosiksi, sillä kukaan ei tohtinut siihen tarttua tolkuttoman suuren työmäärän odotusarvon vuoksi.
Iiro Pääviemäri näki levotonta unta. Riemannin musta aukko ei siinä vielä nielaissut häntä vaan riepotti kelpo Singh-Singhiä, jonka nälkiintynyt keho venyi inhottavan kapeaksi, spagettimaiseksi nauhaksi syöksyessään kohti maallisen vaelluksensa täyttymystä.
lauantaina, lokakuuta 04, 2003
SELAHAUKI osa 2/2
Monen viikon uurastuksesta huolimatta ei Niiniveen selahauesta, jättiläishauesta, tehty enää uusia havaintoja.
Koko kesä 2003 meni öitsiessä Nokisenkosken laiturin äärellä. Syötit syötiin jahtimiesten toimesta, mutta mahtavasta saaliseläimestä ei nähty suomun karvaakaan.
EU:lta oli jo luvassa projektirahaa valtakunnallisen haukikiertueen järjestämistä varten, jos kala saataisiin elävänä talteen. Haukimaailma oli jo tekeillä Rautalammin Rämäkkävuoren hiihtokeskuksen alastulorinteenä lainehtivaan Äijäveden lahukkaan. Islanninponit ja maailman suurimmat purilaat oli jo varattu hauen luomukuljetusta varten.
- Mikä on luvattu, se on annettu, opettajanpoika Reiska R. Ryökyläinen sanoi.
- Jospa käytettäisiin tätä Troijan Perluskonin kikkaa, Eetu sanoi: Neulotaan kahesta issikkavainajasta hauenmuotoinen vötkäle, joka kaukaa katottuna näyttä hauelta. Ryynäsen paja rakentaa mikrorohvessoriohjatun koneiston, joka nytkyttää ponin raatoja rytmikkäästi kuin kala uis. Hautaustoimiston pojat konservoi ruumiin silikonilla.
- Tässä on ny kunnan maine ja tulevaisuus kyseessä. Tehdään se haukimaailma kahdesta hevosesta.
Ranen tallilta kuoli ”tapaturmaisesti” kaksi issikkaa, jotka konservoitiin ja neulottiin yhteen jättiläishauen mallisiksi. Koska niiden hydrodynaamisia ominaisuuksia ei tiedetty, päätettiin ”hauki” uittaa Rämäkän rantaan.
Kesken uittomatkan tuplaissikat katosivat. Jokin todellisuutta suurempi tai rehellisempi kerran pyrstöllään molskautti ja nappasi ponikaksoset parempiin suihin. Hinaaja kaatui kuin tappajahain iskusta. Kunnan väki pelastui kelluntapukujen avulla. Projekti pantiin talveksi jäihin kuten Äijävesikin. LOPPU.
Monen viikon uurastuksesta huolimatta ei Niiniveen selahauesta, jättiläishauesta, tehty enää uusia havaintoja.
Koko kesä 2003 meni öitsiessä Nokisenkosken laiturin äärellä. Syötit syötiin jahtimiesten toimesta, mutta mahtavasta saaliseläimestä ei nähty suomun karvaakaan.
EU:lta oli jo luvassa projektirahaa valtakunnallisen haukikiertueen järjestämistä varten, jos kala saataisiin elävänä talteen. Haukimaailma oli jo tekeillä Rautalammin Rämäkkävuoren hiihtokeskuksen alastulorinteenä lainehtivaan Äijäveden lahukkaan. Islanninponit ja maailman suurimmat purilaat oli jo varattu hauen luomukuljetusta varten.
- Mikä on luvattu, se on annettu, opettajanpoika Reiska R. Ryökyläinen sanoi.
- Jospa käytettäisiin tätä Troijan Perluskonin kikkaa, Eetu sanoi: Neulotaan kahesta issikkavainajasta hauenmuotoinen vötkäle, joka kaukaa katottuna näyttä hauelta. Ryynäsen paja rakentaa mikrorohvessoriohjatun koneiston, joka nytkyttää ponin raatoja rytmikkäästi kuin kala uis. Hautaustoimiston pojat konservoi ruumiin silikonilla.
- Tässä on ny kunnan maine ja tulevaisuus kyseessä. Tehdään se haukimaailma kahdesta hevosesta.
Ranen tallilta kuoli ”tapaturmaisesti” kaksi issikkaa, jotka konservoitiin ja neulottiin yhteen jättiläishauen mallisiksi. Koska niiden hydrodynaamisia ominaisuuksia ei tiedetty, päätettiin ”hauki” uittaa Rämäkän rantaan.
Kesken uittomatkan tuplaissikat katosivat. Jokin todellisuutta suurempi tai rehellisempi kerran pyrstöllään molskautti ja nappasi ponikaksoset parempiin suihin. Hinaaja kaatui kuin tappajahain iskusta. Kunnan väki pelastui kelluntapukujen avulla. Projekti pantiin talveksi jäihin kuten Äijävesikin. LOPPU.
maanantaina, heinäkuuta 14, 2003
SELAHAUKI
Niiniveenpäässä oli vuosikymmeniä kerrottu juttua selahauesta, jättiläishauesta, jonka useampi ihminen oli nähnyt iltahämärissä Kerkonkosken kanavalla alasulkua päällään ryskyttämässä tai kyläkaupan laiturin alla ettoneella.
Pölläsen Pekka oli isältään kuullut tarinan pienen soutuveneen kokosesta Niiniveen ruhtinaasta jo ennen Talvisotaa. Selahauen seikkailut olivat lähtösin Iita-mummon muisteluksista, joita oli sota-aikana kansakoulunopettaja Ryökyläinen kerännyt seminaarityötään varten.
Hauesta oli saatu taas näköhavaintoja samana vuonna, kun Ruokolahdella käyskeli leijona. Kerkon baarissa istui silläkin hetkellä joukko paikallista aivo- ja lihasvoimaa kevyessä kumarassa. Selahauki oli päätetty napata elävänä kiinni.
Eetun mielestä haukea ei toimittanut elävänä pyydystää, jos ei etukäteen saataisi EU:lta projektirahaa valtakunnallisen haukikiertueen järjestämistä varten. Eetu oli suunnitellut tappokoneen, jolla hauki saataisiin ehjänä vainajana näytille. Hän käyttäisi rotanmyrkkytäytteistä kääretorttua, kun Se oli kuulemma ennenkin ollut perso pullalle.
Meijerin rannasta laiturilta oli Se la Hauki männä kesänä käynynnä syömässä Eino Leinon päivän tortut, jotka olivat olleet koreihin peiteltyinä laivausta odottamassa. Matin leipomo oli kärsinyt kuudensadan mummonmarkan tappion.
- Mikä sen takkaa, jotta Se nousoopi kuolleena pintaan, jos sille vaikka kelepois arsenikillinen kiärerieska? opettajanpoika Reiska R. Ryökyläinen kysyi.
- Ainahan ne on vainajat pintaan nousseet itestään, Eetu sanoi.
- Ei myö myrkyllä koiteta, poliisi-Alpo sanoi. Sorsanpoikasia syötiksi Nokisen laiturin alle ja mies vahtiin haulikon kanssa. Sitä se tottelee. EU-herroille on sama kuollut tai elävä kala. Niinhaän ne hankkii uuvet jäsenetkin.
Haulikkokonsti tuntui miehekkäältä. Vuorot jaettiin alkuillalle. Aamuyöstä ei enää toimittanut päivystää: Reiska seihtemästä kaheksaan, Alpo yheksään, Eetu kymmeneen ja Hyötyläisen Topi karhukoiransa Ridgen kanssa yhteentoista, jolloin kokoonnuttaisiin Kerkon baariin lyhyttä riihvinkiä varten.
Sorsanpoikasia ei hyväluontonen Reiska tohtinut panna syötiksi, mutta hän arveli lihapiirakoiden käyvän yhtä hyvin. Reiska otti anopinleipomia piirakaisia pakastimesta, laittoi ne umpinaiseen pussiin, joka somasti kellui laiturin alla ikään kuin houkutuslintuna. Alpo tuli ja vapautti riutuneen Reiskan, vaihtoi syötiksi uunituoreen pullapitkon ja pisteli lihapiirakat hyvällä halulla parempaan talteen. Jatkuu...
Niiniveenpäässä oli vuosikymmeniä kerrottu juttua selahauesta, jättiläishauesta, jonka useampi ihminen oli nähnyt iltahämärissä Kerkonkosken kanavalla alasulkua päällään ryskyttämässä tai kyläkaupan laiturin alla ettoneella.
Pölläsen Pekka oli isältään kuullut tarinan pienen soutuveneen kokosesta Niiniveen ruhtinaasta jo ennen Talvisotaa. Selahauen seikkailut olivat lähtösin Iita-mummon muisteluksista, joita oli sota-aikana kansakoulunopettaja Ryökyläinen kerännyt seminaarityötään varten.
Hauesta oli saatu taas näköhavaintoja samana vuonna, kun Ruokolahdella käyskeli leijona. Kerkon baarissa istui silläkin hetkellä joukko paikallista aivo- ja lihasvoimaa kevyessä kumarassa. Selahauki oli päätetty napata elävänä kiinni.
Eetun mielestä haukea ei toimittanut elävänä pyydystää, jos ei etukäteen saataisi EU:lta projektirahaa valtakunnallisen haukikiertueen järjestämistä varten. Eetu oli suunnitellut tappokoneen, jolla hauki saataisiin ehjänä vainajana näytille. Hän käyttäisi rotanmyrkkytäytteistä kääretorttua, kun Se oli kuulemma ennenkin ollut perso pullalle.
Meijerin rannasta laiturilta oli Se la Hauki männä kesänä käynynnä syömässä Eino Leinon päivän tortut, jotka olivat olleet koreihin peiteltyinä laivausta odottamassa. Matin leipomo oli kärsinyt kuudensadan mummonmarkan tappion.
- Mikä sen takkaa, jotta Se nousoopi kuolleena pintaan, jos sille vaikka kelepois arsenikillinen kiärerieska? opettajanpoika Reiska R. Ryökyläinen kysyi.
- Ainahan ne on vainajat pintaan nousseet itestään, Eetu sanoi.
- Ei myö myrkyllä koiteta, poliisi-Alpo sanoi. Sorsanpoikasia syötiksi Nokisen laiturin alle ja mies vahtiin haulikon kanssa. Sitä se tottelee. EU-herroille on sama kuollut tai elävä kala. Niinhaän ne hankkii uuvet jäsenetkin.
Haulikkokonsti tuntui miehekkäältä. Vuorot jaettiin alkuillalle. Aamuyöstä ei enää toimittanut päivystää: Reiska seihtemästä kaheksaan, Alpo yheksään, Eetu kymmeneen ja Hyötyläisen Topi karhukoiransa Ridgen kanssa yhteentoista, jolloin kokoonnuttaisiin Kerkon baariin lyhyttä riihvinkiä varten.
Sorsanpoikasia ei hyväluontonen Reiska tohtinut panna syötiksi, mutta hän arveli lihapiirakoiden käyvän yhtä hyvin. Reiska otti anopinleipomia piirakaisia pakastimesta, laittoi ne umpinaiseen pussiin, joka somasti kellui laiturin alla ikään kuin houkutuslintuna. Alpo tuli ja vapautti riutuneen Reiskan, vaihtoi syötiksi uunituoreen pullapitkon ja pisteli lihapiirakat hyvällä halulla parempaan talteen. Jatkuu...
keskiviikkona, huhtikuuta 30, 2003
Puutarhatontut uhkaavat Wapun viettoa
Saksassakaan ei puutarhatontuilla ole vankkumatonta kannatusta uusien tutkimusten mukaan. Tontun/kääpiön (tarpeeton yliheivataan) rasitteena voidaan pitää sen poroporvarillista pikkusieluisuutta, jonka vuoksi sitä syrjittiin jo natsiaikoina. Silti 30 miljoonaa puutarhatonttua ei voi olla väärässä. Niitä on enemmän kuin äänestäjiä.
”Perjantaikänniin verrattuna pihakääpiö ei ole hullumpi kansallisen kuvan lähde”, sanoo ulkomaantoimittaja. Berliiniläinen professori Geist jatkaa: ”Kääpiöissä ruumiillistuu se, mitä omistaja ei ole elämässään saavuttanut”. Saavatko tontut näkyä vai pitääkö niiden lymyillä vain sisäpihoilla ja ulkopikkuloissa jäänee Saksan korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Kun Oikeus istuu, kääpiöt näkyvät kauas sen hartioilla seistessään.
Meillä somat punalakkiset ja keltatakkiset eivät ole yleistyneet niiden toivomalla tavalla eivätkä ne ole kotitonttujen mielestä tarpeen. Omasta takaa alta sillan hiipii Wappuna satatuhantinen piippa- ja tupsulakkien joukko aboriginellejä, joista osa pesii Otaniemessä tai muissa varta vasten raketuissa hoitolaitoksissa. Tutkimusten mukaan joka toinen kotipihojemme yleiskänninkäinen juo joka toisen viinat ja on panostanut Wappupullon ohella torstai-, perjantai-, lauantai-, sunnuntai- ja parannuspulloon.
Päihdehyypiöt pirauttavat yksin, kaksin tai taksin iltahoitolaitoksista yöhoitolaitoksiin ja kääntäen. Lasinsirujen viitoittamaa polkua ei ole vaikea seurata.
Vantaalla ja muissa tiukkapipoisissa kaupungeissa päihdevammaiset eivät saa näkyä naapureille asti kovin kumarassa, joten juhlapaikasta pahnoille siirtymiseksi voidaan tilata kansallisesta hätätilanumerosta myös edullinen Sininen huvimaja -palvelu. Hallituksen esityksen mukaan sen käyttöä voidaan tukea myös sosiaalipalvelujen etusetelillä. Huvimajan tilaaminen on nokiaa.
Bonusta känninkäiselle kertyy sitä enemmän, mitä useammin huvimaja työllistyy. Bonuksilla hankitaan päihdealan ostopalveluja niille luusereille, jotka jättävät työn, levon tai sairauden vuoksi Wappuna hyvin alkaneen juoppoputken kesken. Tällä ”avain tippu”-kampanjalla ehkäistäneen totisen saksalaisen puutarhatontun maihinnousu.
Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, vastustakaamme siis ahkerien saksalaisten puutarhatonttujen joukkoinvaasiota, vaikka ne vetoaisivat Schengenin sopimukseen, vähemmistökansanedustajien diplomaattisiin oikeuksiin tai neuroparlamentaarikkojen matkustusohjesääntöön.
Saksassakaan ei puutarhatontuilla ole vankkumatonta kannatusta uusien tutkimusten mukaan. Tontun/kääpiön (tarpeeton yliheivataan) rasitteena voidaan pitää sen poroporvarillista pikkusieluisuutta, jonka vuoksi sitä syrjittiin jo natsiaikoina. Silti 30 miljoonaa puutarhatonttua ei voi olla väärässä. Niitä on enemmän kuin äänestäjiä.
”Perjantaikänniin verrattuna pihakääpiö ei ole hullumpi kansallisen kuvan lähde”, sanoo ulkomaantoimittaja. Berliiniläinen professori Geist jatkaa: ”Kääpiöissä ruumiillistuu se, mitä omistaja ei ole elämässään saavuttanut”. Saavatko tontut näkyä vai pitääkö niiden lymyillä vain sisäpihoilla ja ulkopikkuloissa jäänee Saksan korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Kun Oikeus istuu, kääpiöt näkyvät kauas sen hartioilla seistessään.
Meillä somat punalakkiset ja keltatakkiset eivät ole yleistyneet niiden toivomalla tavalla eivätkä ne ole kotitonttujen mielestä tarpeen. Omasta takaa alta sillan hiipii Wappuna satatuhantinen piippa- ja tupsulakkien joukko aboriginellejä, joista osa pesii Otaniemessä tai muissa varta vasten raketuissa hoitolaitoksissa. Tutkimusten mukaan joka toinen kotipihojemme yleiskänninkäinen juo joka toisen viinat ja on panostanut Wappupullon ohella torstai-, perjantai-, lauantai-, sunnuntai- ja parannuspulloon.
Päihdehyypiöt pirauttavat yksin, kaksin tai taksin iltahoitolaitoksista yöhoitolaitoksiin ja kääntäen. Lasinsirujen viitoittamaa polkua ei ole vaikea seurata.
Vantaalla ja muissa tiukkapipoisissa kaupungeissa päihdevammaiset eivät saa näkyä naapureille asti kovin kumarassa, joten juhlapaikasta pahnoille siirtymiseksi voidaan tilata kansallisesta hätätilanumerosta myös edullinen Sininen huvimaja -palvelu. Hallituksen esityksen mukaan sen käyttöä voidaan tukea myös sosiaalipalvelujen etusetelillä. Huvimajan tilaaminen on nokiaa.
Bonusta känninkäiselle kertyy sitä enemmän, mitä useammin huvimaja työllistyy. Bonuksilla hankitaan päihdealan ostopalveluja niille luusereille, jotka jättävät työn, levon tai sairauden vuoksi Wappuna hyvin alkaneen juoppoputken kesken. Tällä ”avain tippu”-kampanjalla ehkäistäneen totisen saksalaisen puutarhatontun maihinnousu.
Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, vastustakaamme siis ahkerien saksalaisten puutarhatonttujen joukkoinvaasiota, vaikka ne vetoaisivat Schengenin sopimukseen, vähemmistökansanedustajien diplomaattisiin oikeuksiin tai neuroparlamentaarikkojen matkustusohjesääntöön.
torstaina, huhtikuuta 24, 2003
Tärkeän tiedon lähdevirasto
Kun tärkeä tieto uhkasi hukkua epäoleellisen jalkoihin, pääministeri Linnea Pilponen päätti perustaa maahamme viraston, jonne koottaisiin kaikki menestyksen kannalta tärkeä tieto.
Linnea päätti, että Tärkeän tiedon lähdevirasto (TÄTILÄ) olisi suoraan pääministerin alainen, demokraattisesti hallitusneuvoston hallitsema sekä tulosvastuussa suoraan pääministeriöön.
Linnea joutui aikansa etsimään stadista uutta sijoituspaikkaansa pääministeriötä. Hänellä oli viisi Huitsit Päivät -säkillistä mukanaan, joissa oli kullekin päivälle sopiva asukokonaisuus.
Työpäiviä oli viisi: maanantaina makkarat tehtiin, tiistaina tupaan kannettiin, keskiviikkona Kepulle annettiin, torstaina torikahvit ja perjantaina perheen pariin. Viikonloppuna levättiin.
Linnea perehtyi asiaan, kun M kertoi, että Neuvostoliitossa oli tärkeän tiedon lähteitä sijoitettu maaseudulle Arkipelag Gulagiin. Solzhenitsyn kertoisi lisää.
Suven leikillinen vihje Lähdeviraston perustamisen ohjenuoraksi oli Josef Vissarionovitshin Mestariluokka. Sitä Linnea lähti hakemaan Yliopiston kirjastosta.
Kirjastonhoitajamummo löysi Mestariluokka-nimisen Maija Aholan kirjan, joka kertoi lapsille ryhmätyöstä ja sosiaalisista taidoista. Sieltä olisivat voineet löytyä Linnean dogmit, jos hän ei olisi pitänyt kirjaa “ilmanaikusena leperryksenä”.
Lähdevirastosta Linnea päätti tehdä salaisen. Jos tieto leviäisi vääriin käsiin, seurauksena olisi onnettoman monivuotinen rämevaellus opposition pohjattomalla aapasuolla. Niin ei ikinä saanut päästä käymään.
Eduskuntaryhmän kirjoitustaitoiset kirjoittivat ulkomaisille kollegoilleen tiedon koostamiseksi Lähdevirastoon. Lukutaitoiset määrättiin surffaamaan ja imuroimaan. K matkusti heti Havaijille ja M sai mennä pölynimurikauppaan.
Kun oleellinen tieto kerättiin kuukaudessa, verkkotiedon määrä oli taas kaksinkertaistunut. Linnea ei saisi tätä gäppiä millään kiinni. TÄTILÄ:n tietohenkilöstö jäähdytti manuaalisin palkein supertietokoneita, joiden kapasiteetti ylitti kaiken muun. Hankkeen peitenimenä oli “Tiedon luomuviljely”.
Kun Lähdevirasto ei selviytynyt yhä kasvavasta työmäärästään, päätettiin sen tiedonhankintaa nykyaikaistaa. Kriteerit tiedon luotettavuudelle asetettiin 100 %:iin. Miten se olisi mahdollista? Sitä pitää kysyä Väinämöiseltä, Tellervolta tai Pellervolta.
Sataprosenttisesti luotettavan lähdetiedon määrä romahti olemattomiin. Jäljelle jäi vain Suurten Muinaisten ikiaikainen sääntö numero 137: Älä syö enemmän kuin tienaat. Se oli Linnealle kova pala eli viimeinen piece of fake.
Lähdeviraston toiminta lakkautettiin ja sen nimi muutettiin pian lähdevero- ja hyväntekeväisyysvirastoksi. Siitä syntyikin Suomen valtion rahasampo, kun yhtiöiden tuloksia ryhdyttiin verottamaan toiseen kertaan. Kenelle virasto teki hyvää? Se jää nähtäväksi.
Kun tärkeä tieto uhkasi hukkua epäoleellisen jalkoihin, pääministeri Linnea Pilponen päätti perustaa maahamme viraston, jonne koottaisiin kaikki menestyksen kannalta tärkeä tieto.
Linnea päätti, että Tärkeän tiedon lähdevirasto (TÄTILÄ) olisi suoraan pääministerin alainen, demokraattisesti hallitusneuvoston hallitsema sekä tulosvastuussa suoraan pääministeriöön.
Linnea joutui aikansa etsimään stadista uutta sijoituspaikkaansa pääministeriötä. Hänellä oli viisi Huitsit Päivät -säkillistä mukanaan, joissa oli kullekin päivälle sopiva asukokonaisuus.
Työpäiviä oli viisi: maanantaina makkarat tehtiin, tiistaina tupaan kannettiin, keskiviikkona Kepulle annettiin, torstaina torikahvit ja perjantaina perheen pariin. Viikonloppuna levättiin.
Linnea perehtyi asiaan, kun M kertoi, että Neuvostoliitossa oli tärkeän tiedon lähteitä sijoitettu maaseudulle Arkipelag Gulagiin. Solzhenitsyn kertoisi lisää.
Suven leikillinen vihje Lähdeviraston perustamisen ohjenuoraksi oli Josef Vissarionovitshin Mestariluokka. Sitä Linnea lähti hakemaan Yliopiston kirjastosta.
Kirjastonhoitajamummo löysi Mestariluokka-nimisen Maija Aholan kirjan, joka kertoi lapsille ryhmätyöstä ja sosiaalisista taidoista. Sieltä olisivat voineet löytyä Linnean dogmit, jos hän ei olisi pitänyt kirjaa “ilmanaikusena leperryksenä”.
Lähdevirastosta Linnea päätti tehdä salaisen. Jos tieto leviäisi vääriin käsiin, seurauksena olisi onnettoman monivuotinen rämevaellus opposition pohjattomalla aapasuolla. Niin ei ikinä saanut päästä käymään.
Eduskuntaryhmän kirjoitustaitoiset kirjoittivat ulkomaisille kollegoilleen tiedon koostamiseksi Lähdevirastoon. Lukutaitoiset määrättiin surffaamaan ja imuroimaan. K matkusti heti Havaijille ja M sai mennä pölynimurikauppaan.
Kun oleellinen tieto kerättiin kuukaudessa, verkkotiedon määrä oli taas kaksinkertaistunut. Linnea ei saisi tätä gäppiä millään kiinni. TÄTILÄ:n tietohenkilöstö jäähdytti manuaalisin palkein supertietokoneita, joiden kapasiteetti ylitti kaiken muun. Hankkeen peitenimenä oli “Tiedon luomuviljely”.
Kun Lähdevirasto ei selviytynyt yhä kasvavasta työmäärästään, päätettiin sen tiedonhankintaa nykyaikaistaa. Kriteerit tiedon luotettavuudelle asetettiin 100 %:iin. Miten se olisi mahdollista? Sitä pitää kysyä Väinämöiseltä, Tellervolta tai Pellervolta.
Sataprosenttisesti luotettavan lähdetiedon määrä romahti olemattomiin. Jäljelle jäi vain Suurten Muinaisten ikiaikainen sääntö numero 137: Älä syö enemmän kuin tienaat. Se oli Linnealle kova pala eli viimeinen piece of fake.
Lähdeviraston toiminta lakkautettiin ja sen nimi muutettiin pian lähdevero- ja hyväntekeväisyysvirastoksi. Siitä syntyikin Suomen valtion rahasampo, kun yhtiöiden tuloksia ryhdyttiin verottamaan toiseen kertaan. Kenelle virasto teki hyvää? Se jää nähtäväksi.
keskiviikkona, huhtikuuta 16, 2003
Röyhkeä tasa-arvon vastainen juttu
Helsingin Sanomien painetussa versiossa kerrottiin 16.4., että “Röyhkeät naiset veivät sormuksia Helsingissä”. Jutun otsikko ei sovi päivälehteen ja ensimmäinen paragrafikin on tasa-arvon vastainen:
“Neljä ulkomaalaista naista rosvosi Helsingin keskustassa tiistaina sormuksia, joiden myyntihinnaksi arvioitiin kymmeniätuhansia euroja”.
Naisia ei saa sanoa ulkomaalaisiksi ja röyhkeiksi, se on perätön ja subjektiivinen arvio. Onko todistettu, että he veivät jotakin vai näyttikö se ainoastaan siltä koinsidenssin perusteella? Olivatko mahdolliset esineet mahdollisesti sormuksia? Tapahtuiko väärinkäsitys varmasti Helsingissä vai onko toimittaja landelta?
Rikosuutisoinnissa on syytä olla varovainen, sillä eivät kaikki rikokselta näyttävät tapahtumat niitä ole. Kun Tiku hakkasi Takua Vaasankadulla lekalla päähän, väliin mennyt mies listittiinkin sitten kimpassa. Oravapari lähti oitis kuluttamaan sittemmin päättömän eläkeläisvainajan vähiä rahoja ravitsemusliikkeeseen, jonka nimeä en voi (kanta-asiakkuuden vuoksi) mainita.
Pari kohtaa jutusta ja sen ensimmäisestä paragrafista:
Onko varmaa, että henkilöitä oli neljä? Olivatko kaikki varmasti täysi-ikäisiä? Naiseksi pukeutuneita miehiä ei saa sanoa naisiksi! Tietääkö toimittaja, missä Helsingin keskusta alkaa ja loppuu? Oliko päivä tiistai? Juliaanisen vai gregoriaanisen kalenterin mukaan? Tunteeko toimittaja mahdollisten sormusten näköisten esineiden käyvät arvot? Jäikö toimittajalta mahdolliset luudat, pääsiäismunat, -pupu ja leikillinen ilmapiiri huomaamatta?
Toimittajan kirjoittaman jutun oli ennen kyettävä vastaamaan kysymyksiin “mitä, miksi, missä, milloin, kuka” joista ohoseiska-polven tekijät muistavat vain “kuka, kuksi, ketä, häh”?
Rikosuutisen viimeisessa paragrafissa sanotaan vielä, että “Naiset olivat puhuneet huonosti sekä englantia että saksaa”. Vähemmistöjä sortava toimittaja lienee siis syntyperäinen englantilainen ja saksalainen filologi. Muussa tapauksessa ei ole luvallista arvostella ulkomaankielistä mökell… eikun puhetta.
Helsingin Sanomien painetussa versiossa kerrottiin 16.4., että “Röyhkeät naiset veivät sormuksia Helsingissä”. Jutun otsikko ei sovi päivälehteen ja ensimmäinen paragrafikin on tasa-arvon vastainen:
“Neljä ulkomaalaista naista rosvosi Helsingin keskustassa tiistaina sormuksia, joiden myyntihinnaksi arvioitiin kymmeniätuhansia euroja”.
Naisia ei saa sanoa ulkomaalaisiksi ja röyhkeiksi, se on perätön ja subjektiivinen arvio. Onko todistettu, että he veivät jotakin vai näyttikö se ainoastaan siltä koinsidenssin perusteella? Olivatko mahdolliset esineet mahdollisesti sormuksia? Tapahtuiko väärinkäsitys varmasti Helsingissä vai onko toimittaja landelta?
Rikosuutisoinnissa on syytä olla varovainen, sillä eivät kaikki rikokselta näyttävät tapahtumat niitä ole. Kun Tiku hakkasi Takua Vaasankadulla lekalla päähän, väliin mennyt mies listittiinkin sitten kimpassa. Oravapari lähti oitis kuluttamaan sittemmin päättömän eläkeläisvainajan vähiä rahoja ravitsemusliikkeeseen, jonka nimeä en voi (kanta-asiakkuuden vuoksi) mainita.
Pari kohtaa jutusta ja sen ensimmäisestä paragrafista:
Onko varmaa, että henkilöitä oli neljä? Olivatko kaikki varmasti täysi-ikäisiä? Naiseksi pukeutuneita miehiä ei saa sanoa naisiksi! Tietääkö toimittaja, missä Helsingin keskusta alkaa ja loppuu? Oliko päivä tiistai? Juliaanisen vai gregoriaanisen kalenterin mukaan? Tunteeko toimittaja mahdollisten sormusten näköisten esineiden käyvät arvot? Jäikö toimittajalta mahdolliset luudat, pääsiäismunat, -pupu ja leikillinen ilmapiiri huomaamatta?
Toimittajan kirjoittaman jutun oli ennen kyettävä vastaamaan kysymyksiin “mitä, miksi, missä, milloin, kuka” joista ohoseiska-polven tekijät muistavat vain “kuka, kuksi, ketä, häh”?
Rikosuutisen viimeisessa paragrafissa sanotaan vielä, että “Naiset olivat puhuneet huonosti sekä englantia että saksaa”. Vähemmistöjä sortava toimittaja lienee siis syntyperäinen englantilainen ja saksalainen filologi. Muussa tapauksessa ei ole luvallista arvostella ulkomaankielistä mökell… eikun puhetta.
tiistaina, huhtikuuta 15, 2003
Isänperimämme aurinkoiset äidinkasvot säteilevät
Hesari kertoi 15.4.2003, että “Ihmisen perimän koko kartta on valmis”. Hieno uutinen. “Geenikartoitus valmistui 2-10 vuotta etuajassa”. Yhä paranee. Kartoitukset kypsyvät kuin seilorinakin kunnostautuneen Laiska-Lassen guanopuuro.
Jutusta ilmenee vielä, että 3,12 miljardin emäsparin muodostaman dna-nauhan paikat ovat selvät. Näistä emäksistä syntyvät geenit, joita on soluissamme yli 30 000. Emäsjärjestys on oikoluettu jutun mukaan jo moneen kertaan. Entä anomaliat?
Snipsit ovat emäsjärjestyksen niitä yhden emäksen kohtia, joissa järjestys jää avoimeksi. Nämä pienet erot antavat meille karisman, munat ja persoonallisuuden. Snip-snip.
Kun “yli 98,5 % perimästä on erittäin tarkasti selvitetty”, niin olemme jo lähellä simpanssin lukemia. Näillä vekkuleilla on yli 99 prosenttisesti sama perimä kuin meillä. Mistä minä voin varmuudella tietää, että ihmisen perimästä on nyt juuri selvitetty 98,5 % eikä vain simpanssin perimästä 99 %?
Kaksi vuotta sitten kerrottiin varmana tietona, että meillä on geenejä 60 000, viime vuonna 50 000 ja nyt 30 000. Minne niitä häviää? Kolmen vuoden päästä meillä ei ole geenejä. Onko sitten virusten vuoro?
Sars-viruksen perimäkin on avattu. Siihen meni vain kolme viikkoa. Oikolukeminen on vielä tekemättä, rokotteesta ei tietoakaan.
Toivon, että aikaa sitten työttömiksi jääneet sanomalehtien oikolukijat ovat päässeet oikolukemaan sarsia, kun “automatiika postaa nykäisen samunalehden panovireet”.
Hesari kertoi 15.4.2003, että “Ihmisen perimän koko kartta on valmis”. Hieno uutinen. “Geenikartoitus valmistui 2-10 vuotta etuajassa”. Yhä paranee. Kartoitukset kypsyvät kuin seilorinakin kunnostautuneen Laiska-Lassen guanopuuro.
Jutusta ilmenee vielä, että 3,12 miljardin emäsparin muodostaman dna-nauhan paikat ovat selvät. Näistä emäksistä syntyvät geenit, joita on soluissamme yli 30 000. Emäsjärjestys on oikoluettu jutun mukaan jo moneen kertaan. Entä anomaliat?
Snipsit ovat emäsjärjestyksen niitä yhden emäksen kohtia, joissa järjestys jää avoimeksi. Nämä pienet erot antavat meille karisman, munat ja persoonallisuuden. Snip-snip.
Kun “yli 98,5 % perimästä on erittäin tarkasti selvitetty”, niin olemme jo lähellä simpanssin lukemia. Näillä vekkuleilla on yli 99 prosenttisesti sama perimä kuin meillä. Mistä minä voin varmuudella tietää, että ihmisen perimästä on nyt juuri selvitetty 98,5 % eikä vain simpanssin perimästä 99 %?
Kaksi vuotta sitten kerrottiin varmana tietona, että meillä on geenejä 60 000, viime vuonna 50 000 ja nyt 30 000. Minne niitä häviää? Kolmen vuoden päästä meillä ei ole geenejä. Onko sitten virusten vuoro?
Sars-viruksen perimäkin on avattu. Siihen meni vain kolme viikkoa. Oikolukeminen on vielä tekemättä, rokotteesta ei tietoakaan.
Toivon, että aikaa sitten työttömiksi jääneet sanomalehtien oikolukijat ovat päässeet oikolukemaan sarsia, kun “automatiika postaa nykäisen samunalehden panovireet”.
perjantaina, huhtikuuta 11, 2003
Kritiikin K-pääpalkinto
Kivipää-kulttuuripalkinto on myönnetty ohjaaja Juha Hurmeelle persoonallisesta dramatisoinnista sekä vaatimattomasta mutta sivistynyttä intohimoa pursuavasta tavastaan tehdä teatteria.
Huonoilta kirjallisuuskritiikeiltä puuttuu oma tunnustuspalkinto, joka jaettaisiin vuoden kehnoimmalle, perättömimmälle ja huonoimmin argumentoidulle kritiikille. K-pääpalkinto vastaisi omalla sektorillaan Huonon kirjallisuuden seuran ansiokasta tapaa palkita huonoa kirjallisuutta.
Kehnoista kritiikeistä on runsauden pula. Ei tarvitse kuin lukea. Usein kritiikit ovat niin huonosti kirjoitettuja, ettei niitä jaksa lukea. Eihän kriitikko ole itsekään arvottamaansa teosta lukenut.
- Rankkaa lukea kirjailijoiden leperrystä, sanoi nuori kriitikko varttuneelle kollegalleen.
- Täytyykö niitä lukea, toinen tokaisi.
K-pääpalkinnon yksinvaltiaserotuomarina käytettäisiin vuorovuosin kehnojen kriitiikkien äitiä tai isää sen mukaan, kumpi nyt sattuu olemaan oppositiossa. Hallitushautomosta putkahtava k-pääratkaisu tosin voi osaltaan synnyttää uusia K-pääpalkinnon pääarkkitehteja.
Valtakunnan lehtiin tarvittaisiin myös ilmakritiikkipalsta, jossa teoksen nimen jälkeen k-pääkandidaatit jättäisivät muutaman tyhjän mutta interaktiivisen palstasenttimetrin teoksen arvosteluksi. Kauneus, ilma ja k on usein lukijan päässä. Ilmakritiikin lukija saisi tulkita omalla tavallaan toisin kuin vanhanaikaisen kritiikin.
Vastaavasti ilmakirjailijat voisivat julkaista kauniskantisia ilmakirjojaan kuten jo tekevätkin. Kvasikulttuurisessa ja pseudoarvoisessa yhteiskunnassamme ilmakirjojen ja ilmakritiikin markkinat pian kohtaisivat molempien osapuolten täyttymykseksi.
Ilmakirjojen K-pääpalkinto olisi tulevaisuudessa se kaikkein tavoitelluin kuitenkin vain aatteen vuoksi. Palkintona olisi vain symbolinen magnumpullollinen keltaista limunaatia.
Kivipää-kulttuuripalkinto on myönnetty ohjaaja Juha Hurmeelle persoonallisesta dramatisoinnista sekä vaatimattomasta mutta sivistynyttä intohimoa pursuavasta tavastaan tehdä teatteria.
Huonoilta kirjallisuuskritiikeiltä puuttuu oma tunnustuspalkinto, joka jaettaisiin vuoden kehnoimmalle, perättömimmälle ja huonoimmin argumentoidulle kritiikille. K-pääpalkinto vastaisi omalla sektorillaan Huonon kirjallisuuden seuran ansiokasta tapaa palkita huonoa kirjallisuutta.
Kehnoista kritiikeistä on runsauden pula. Ei tarvitse kuin lukea. Usein kritiikit ovat niin huonosti kirjoitettuja, ettei niitä jaksa lukea. Eihän kriitikko ole itsekään arvottamaansa teosta lukenut.
- Rankkaa lukea kirjailijoiden leperrystä, sanoi nuori kriitikko varttuneelle kollegalleen.
- Täytyykö niitä lukea, toinen tokaisi.
K-pääpalkinnon yksinvaltiaserotuomarina käytettäisiin vuorovuosin kehnojen kriitiikkien äitiä tai isää sen mukaan, kumpi nyt sattuu olemaan oppositiossa. Hallitushautomosta putkahtava k-pääratkaisu tosin voi osaltaan synnyttää uusia K-pääpalkinnon pääarkkitehteja.
Valtakunnan lehtiin tarvittaisiin myös ilmakritiikkipalsta, jossa teoksen nimen jälkeen k-pääkandidaatit jättäisivät muutaman tyhjän mutta interaktiivisen palstasenttimetrin teoksen arvosteluksi. Kauneus, ilma ja k on usein lukijan päässä. Ilmakritiikin lukija saisi tulkita omalla tavallaan toisin kuin vanhanaikaisen kritiikin.
Vastaavasti ilmakirjailijat voisivat julkaista kauniskantisia ilmakirjojaan kuten jo tekevätkin. Kvasikulttuurisessa ja pseudoarvoisessa yhteiskunnassamme ilmakirjojen ja ilmakritiikin markkinat pian kohtaisivat molempien osapuolten täyttymykseksi.
Ilmakirjojen K-pääpalkinto olisi tulevaisuudessa se kaikkein tavoitelluin kuitenkin vain aatteen vuoksi. Palkintona olisi vain symbolinen magnumpullollinen keltaista limunaatia.
keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2003
Telelääketieteen siunaus
Neljännesvuosisataisella journalistin matkallani kohti paperitonta toimistoa olen tutustunut telelääketieteilijöihin. Osa heistä luottaa verkkodiagnoosien omnipotenssiin enemmän kuin oikea lääkäri Hippokrateen valaansa.
Koska kuva- ja ääniyhteydet haja-asutusalueiden vaivaisiin ovat helposti (?) ja halvalla (?) toteutettavissa, tauti kuin tauti hoituu teletohtorien mukaan kuvan ja äänen välityksellä, kun kameralle vilautetaan tonsilleja ja mahanmurinat seivataan bitteinä. - Jäljet pelottavat, sillä vaikeasti tulkittavat röntgenkuvat välitetään nyt jo resoluutiolla, joka muuttaa ne alkuperäisiä suttuisemmiksi.
Anamneesien teko käy nopeasti ja mukavasti silloin, kun vanhustentalojen tiskaamattomat papparaiset pysyvät kymmenen hengen loukoissaan "kaukokäynnin" aikana. Kulkutauditkaan eivät tartu lääkäreihin, joiden sairausvakuutusmaksuja voidaan alentaa!
Teknofriikkien ideana oli myös avustajien käyttö lähetyspäässä, jotta vastaanoton pää ei joutuisi nostamaan persettä penkistä. Toki golfissa saa tarpeeksi liikuntaa. Ei kai sitä nyt kotikäyntejä? Eikö se liene kiellettyäkin? - Tietoteknisten etäavustajien käytöstä luovuttiin, sillä nämä bitti-iivot olivat lääkäreitäkin kalliimpia.
Erikoisalana on pian tarjolla telelääketiedettä, jonka suorittaneet lääkärit näkevät opintoaikanaan oikean potilaan vain videolta.
Etäalueiden asukkaista päästään, kun vaivaistaloihin ja mummontölleihin ikään ja vointiin katsomatta asennetaan kunnan lahjana pakolliset kompuutterit. Näppärät alakoululaiset kytkevät talkoilla papat ja mammat kamera- ja mikrofonivalvontaan. Kun meitä viisaammat vanhukset käsittämättömistä töllöistään huomaavat, miten maailma makaa, niin kernaasti kuolevat pois.
Sitten tarvitaan tuhansia kiinalaisia hautausurakoitsijoita muskeliversioina. Vaan ei niitä kaikkia kahta miljoonaa.
Neljännesvuosisataisella journalistin matkallani kohti paperitonta toimistoa olen tutustunut telelääketieteilijöihin. Osa heistä luottaa verkkodiagnoosien omnipotenssiin enemmän kuin oikea lääkäri Hippokrateen valaansa.
Koska kuva- ja ääniyhteydet haja-asutusalueiden vaivaisiin ovat helposti (?) ja halvalla (?) toteutettavissa, tauti kuin tauti hoituu teletohtorien mukaan kuvan ja äänen välityksellä, kun kameralle vilautetaan tonsilleja ja mahanmurinat seivataan bitteinä. - Jäljet pelottavat, sillä vaikeasti tulkittavat röntgenkuvat välitetään nyt jo resoluutiolla, joka muuttaa ne alkuperäisiä suttuisemmiksi.
Anamneesien teko käy nopeasti ja mukavasti silloin, kun vanhustentalojen tiskaamattomat papparaiset pysyvät kymmenen hengen loukoissaan "kaukokäynnin" aikana. Kulkutauditkaan eivät tartu lääkäreihin, joiden sairausvakuutusmaksuja voidaan alentaa!
Teknofriikkien ideana oli myös avustajien käyttö lähetyspäässä, jotta vastaanoton pää ei joutuisi nostamaan persettä penkistä. Toki golfissa saa tarpeeksi liikuntaa. Ei kai sitä nyt kotikäyntejä? Eikö se liene kiellettyäkin? - Tietoteknisten etäavustajien käytöstä luovuttiin, sillä nämä bitti-iivot olivat lääkäreitäkin kalliimpia.
Erikoisalana on pian tarjolla telelääketiedettä, jonka suorittaneet lääkärit näkevät opintoaikanaan oikean potilaan vain videolta.
Etäalueiden asukkaista päästään, kun vaivaistaloihin ja mummontölleihin ikään ja vointiin katsomatta asennetaan kunnan lahjana pakolliset kompuutterit. Näppärät alakoululaiset kytkevät talkoilla papat ja mammat kamera- ja mikrofonivalvontaan. Kun meitä viisaammat vanhukset käsittämättömistä töllöistään huomaavat, miten maailma makaa, niin kernaasti kuolevat pois.
Sitten tarvitaan tuhansia kiinalaisia hautausurakoitsijoita muskeliversioina. Vaan ei niitä kaikkia kahta miljoonaa.
maanantaina, huhtikuuta 07, 2003
Kirje vanhalle ystävälle
Leo oli muutamana iltana tehnyt kirjeluonnosta. Hän ei ollut siihen tyytyväinen. Jotakin vielä puuttui. Vaikka Martti olikin omanlaisensa, ei hänen arvostelemisensa ollut niin yksinkertaista. Leo muisti nuoruudessaan ajatelleensa asioista monin tavoin Martin tapaan. Velvollisuus oli raskas.
Herättyään Leo olisi halunnut olla hetken rauhassa, mutta passarit tulivat omavaltaisesti hänen huoneeseensa heti, kun silmänsä avasi ja jalkapohjat kylmälle lattialle laski. Oliko niillä jokin kuudes aisti vai olivatko riiviöt poranneet reiän kattoon? Sitä hän kysyisi Johannekselta.
- Nyt on kuudes hetki, pappa. Joko suvaitsette saapua aamupalalle? Erik kysyi.
- Onko kahvia vai pelkkää vetistä litkua?
- On meillä kahvia, pappa.
- Tuo sitten sitä äläkä änkytä. Ja Johannes myös heti tänne.
Pitkä Johannes kiiruhti helmat heiluen. Hän oli hyvin selvillä papan oikuista. Kynä ja kirjoitusvälineet olivat mukana. Johannes kumarsi ja kävi kirjoituspöydän ääreen.
- Onko teillä jokin Juutaksen ikkuna seinässä tai katossa kun aina heti ryntäätte tänne juuri herännyttä miestä kiusaamaan? Eikö saisi edes jalkineita laittaa tai pöntöllä käydä ennen rauhanhäiritsijöiden saapumista?
- Ei meillä mitään ikkunaa ole. Tulemme teitä auttamaan, sillä eihän se käy laatuun, että pappa itse pukee.
- Kyllä minä vielä osaisin. Olen kolmekymmentäkahdeksan vuotta itse hoitanut omat pukemiseni. Alkaa jurppia tämä paapominen. Anna kahvia ja puuroa.
Johannes toi lautasellisen puuroa, mukillisen mustaa kahvia sekä isohkon vingerporillisen luumuviinaa. Pappa alkoi olla pian paremmalla mielellä. Hän luki puoliääneen pari rukousta, mietiskeli vartin ja kävi käsiksi tällä kertaa vain kirjallisiin töihin.
- Onko Johanneksella se Martin kirjeen luonnos mukana.
- On se tässä. Luenko?
- Älä lue. Kyllä minä sen muistan. Onko siinä liian arkinen sävy?
- Ei se ole sen kummempi kuin papan muutkaan kirjeet.
- Luepa!
- Alussa ovat tavalliset kohteliaisuudet, mutta pian päästään asiaan: ”Nyt sinä saatanan metsäkarju lopetat julkeutesi Jumalan viinimäkien raiskaajana. Jolleivät typerän kerettiläiset kirjoituksesi pala pian Wormsissa, joudut itse roviolle. Kalle Vitoselta saat kohta valtionkirouskirjeen, jos et muuten usko, Lutherus. Parhain terveisin Leo Kymppi.”
Leo oli muutamana iltana tehnyt kirjeluonnosta. Hän ei ollut siihen tyytyväinen. Jotakin vielä puuttui. Vaikka Martti olikin omanlaisensa, ei hänen arvostelemisensa ollut niin yksinkertaista. Leo muisti nuoruudessaan ajatelleensa asioista monin tavoin Martin tapaan. Velvollisuus oli raskas.
Herättyään Leo olisi halunnut olla hetken rauhassa, mutta passarit tulivat omavaltaisesti hänen huoneeseensa heti, kun silmänsä avasi ja jalkapohjat kylmälle lattialle laski. Oliko niillä jokin kuudes aisti vai olivatko riiviöt poranneet reiän kattoon? Sitä hän kysyisi Johannekselta.
- Nyt on kuudes hetki, pappa. Joko suvaitsette saapua aamupalalle? Erik kysyi.
- Onko kahvia vai pelkkää vetistä litkua?
- On meillä kahvia, pappa.
- Tuo sitten sitä äläkä änkytä. Ja Johannes myös heti tänne.
Pitkä Johannes kiiruhti helmat heiluen. Hän oli hyvin selvillä papan oikuista. Kynä ja kirjoitusvälineet olivat mukana. Johannes kumarsi ja kävi kirjoituspöydän ääreen.
- Onko teillä jokin Juutaksen ikkuna seinässä tai katossa kun aina heti ryntäätte tänne juuri herännyttä miestä kiusaamaan? Eikö saisi edes jalkineita laittaa tai pöntöllä käydä ennen rauhanhäiritsijöiden saapumista?
- Ei meillä mitään ikkunaa ole. Tulemme teitä auttamaan, sillä eihän se käy laatuun, että pappa itse pukee.
- Kyllä minä vielä osaisin. Olen kolmekymmentäkahdeksan vuotta itse hoitanut omat pukemiseni. Alkaa jurppia tämä paapominen. Anna kahvia ja puuroa.
Johannes toi lautasellisen puuroa, mukillisen mustaa kahvia sekä isohkon vingerporillisen luumuviinaa. Pappa alkoi olla pian paremmalla mielellä. Hän luki puoliääneen pari rukousta, mietiskeli vartin ja kävi käsiksi tällä kertaa vain kirjallisiin töihin.
- Onko Johanneksella se Martin kirjeen luonnos mukana.
- On se tässä. Luenko?
- Älä lue. Kyllä minä sen muistan. Onko siinä liian arkinen sävy?
- Ei se ole sen kummempi kuin papan muutkaan kirjeet.
- Luepa!
- Alussa ovat tavalliset kohteliaisuudet, mutta pian päästään asiaan: ”Nyt sinä saatanan metsäkarju lopetat julkeutesi Jumalan viinimäkien raiskaajana. Jolleivät typerän kerettiläiset kirjoituksesi pala pian Wormsissa, joudut itse roviolle. Kalle Vitoselta saat kohta valtionkirouskirjeen, jos et muuten usko, Lutherus. Parhain terveisin Leo Kymppi.”
perjantaina, huhtikuuta 04, 2003
NELJÄN PÄIVÄN LOMA-AIKA
Kun on ikänsä kantanut painavia taakkoja Rajasthanissa, pieni loma ei olisi pahitteeksi, tuumasi Behari. Työajat olivat kyllä selkeät, sillä kahdentoista tunnin työtä seurasi yleensä kahdentoista tunnin lepo peseytymismahdollisuuksineen. Mutta silti. Pitkät, uuvuttavat työvuorot kävivät iän myötä stressaaviksi. Sitä paitsi eilen oli mennyt ylitöiksi, kun valkoisia sahibeja oli pitänyt yöllä tuoda meripihkalinnakkeelta. Ne pitivät aina meteliä, juopottelivat ja haisivat.
Safaripäällikkö Vinod oli ohi mennessään Beharin korvaan kuiskannut, että koeta kestää, sillä sesonki on pian ohi syyssateiden alkaessa. Mikä ihmeen sesonki? Tässä on painettu koko vuosi hommia ja sesonkia aina riittää! Palkkakin maksettiin pähkinöinä, ikään kuin kantajat olisivat apinoita, Behari tuohtui.
Behari muisteli, että yövuorossa työskentely oli alkanut rasittaa vasta viime vuosina. Silmätkään eivät olleet niin hyvät kuin ennen ja ne vuotivat, kun yritti hämärässä tihrustaa polulla pysyäkseen. Jalat kyllä toimivat, mutta illalla ne näyttivät turvonneilta töppösiltä. Sherpat ja skarabeetkin pääsivät helpommalla, jumanji.
Kantajien porukkaan kuului tässä kohteessa yli sata roikaletta. Mukana oli muutama raavas mies, mutta suurin osa oli kyllä naispuolisia, kastittomia reppanoita. Stressaantuminen näkyi topparoikassa koliikkina, rihmamatotautina, nivelsiteiden löystymisenä, raajojen turvotuksena ja aliravitsemuksena.
Hermot alkoivat olla tiukalla itse kullakin säädyllä. Niin kuin sillä Kurukullalla, joka oli jonon viimeisenä äitynyt haistelemaan edellä kulkevan Tansun pyllyä. Kaksi sahibia ja yksi memsahib loukkaantui, kun Tansu pillastui. Memsahibilta katkesi jalka, mutta se olikin jo aika vanha ja ruma.
Vinod oli pitänyt koko porukalle puhuttelun. Lakisääteinen iltapala oli kollektiivisena rangaistuksena jäänyt kaikilta saamatta. Silloin kantajat menivät lakkoon. Koko porukka kieltäytyi töistä. Fruit Companyn safari katkesi kuin natsin paska.
Luottamusmies Ajmera antoi herroille haisevan vastalauseensa ja kertoi kantajien vaatimuksista. Ensinnäkin viikon loma jossakin mukavassa lähitienoon täysihoitolassa, toiseksi vuosiloma lomaltapaluukorvauksineen, joka maksettaisiin käyvällä valuutalla kuten bahteina tai beteleinä.
Kaksi päivää safari seisoi ja sahibit makasi. Lakon kestäessä Behari ensin vähän kärsi Sonian kanssa ja sitten he kävivät yhdessä kylpemässä. Sonia on taas raskaana. Pariskunta voi vapaammin nauttia lempimisestä, kun Sonialla on jo eturessu täynnä. Vatsan muodosta näkee, että poikahan se sieltä pullahtaa kunhan varrotaan vuosi, pari.
Kerran työnseisauksen aikana Kurukulla oli pillastunut syystäkin, kun valkoiset sahibit olivat menneet ihmettelemään sen vehkeen kokoa. Yksi oli mennyt kepillä sörkkimään levolla olleen Kurun munia. Se käveli sahibin yli ja vangittiin. Vinod siirsi sen toiselle työmaalle, mutta vakuutti sahibeille, että nyt se oli saanut kuolemantuomion. Vinodissa olisi ainesta Intian parlamenttiin tai ainakin muihin kalkutallisiin johtotehtäviin.
Huomenissa jatketaan. Kantajien vaatimukset ovat muuten menneet läpi, mutta viikon vuosiloma vaihtui neljään päivään sekä betelit cashewksi. Beteleitä ei voida käyttää palkanmaksun välineinä, sillä niihin tulee kuulemma himo. Miehet siirretään muille työmaille. Sonia ja muut naiset jäävät sahibeja kuskaamaan.
Behari tulee ikävöimään Soniaa. Mutta ei elämä voi ollakaan pelkkää kärsimistä ja sapelin terotusta. Kissanpäivät ovat kaukana intiannorsujen elämästä.
Kun on ikänsä kantanut painavia taakkoja Rajasthanissa, pieni loma ei olisi pahitteeksi, tuumasi Behari. Työajat olivat kyllä selkeät, sillä kahdentoista tunnin työtä seurasi yleensä kahdentoista tunnin lepo peseytymismahdollisuuksineen. Mutta silti. Pitkät, uuvuttavat työvuorot kävivät iän myötä stressaaviksi. Sitä paitsi eilen oli mennyt ylitöiksi, kun valkoisia sahibeja oli pitänyt yöllä tuoda meripihkalinnakkeelta. Ne pitivät aina meteliä, juopottelivat ja haisivat.
Safaripäällikkö Vinod oli ohi mennessään Beharin korvaan kuiskannut, että koeta kestää, sillä sesonki on pian ohi syyssateiden alkaessa. Mikä ihmeen sesonki? Tässä on painettu koko vuosi hommia ja sesonkia aina riittää! Palkkakin maksettiin pähkinöinä, ikään kuin kantajat olisivat apinoita, Behari tuohtui.
Behari muisteli, että yövuorossa työskentely oli alkanut rasittaa vasta viime vuosina. Silmätkään eivät olleet niin hyvät kuin ennen ja ne vuotivat, kun yritti hämärässä tihrustaa polulla pysyäkseen. Jalat kyllä toimivat, mutta illalla ne näyttivät turvonneilta töppösiltä. Sherpat ja skarabeetkin pääsivät helpommalla, jumanji.
Kantajien porukkaan kuului tässä kohteessa yli sata roikaletta. Mukana oli muutama raavas mies, mutta suurin osa oli kyllä naispuolisia, kastittomia reppanoita. Stressaantuminen näkyi topparoikassa koliikkina, rihmamatotautina, nivelsiteiden löystymisenä, raajojen turvotuksena ja aliravitsemuksena.
Hermot alkoivat olla tiukalla itse kullakin säädyllä. Niin kuin sillä Kurukullalla, joka oli jonon viimeisenä äitynyt haistelemaan edellä kulkevan Tansun pyllyä. Kaksi sahibia ja yksi memsahib loukkaantui, kun Tansu pillastui. Memsahibilta katkesi jalka, mutta se olikin jo aika vanha ja ruma.
Vinod oli pitänyt koko porukalle puhuttelun. Lakisääteinen iltapala oli kollektiivisena rangaistuksena jäänyt kaikilta saamatta. Silloin kantajat menivät lakkoon. Koko porukka kieltäytyi töistä. Fruit Companyn safari katkesi kuin natsin paska.
Luottamusmies Ajmera antoi herroille haisevan vastalauseensa ja kertoi kantajien vaatimuksista. Ensinnäkin viikon loma jossakin mukavassa lähitienoon täysihoitolassa, toiseksi vuosiloma lomaltapaluukorvauksineen, joka maksettaisiin käyvällä valuutalla kuten bahteina tai beteleinä.
Kaksi päivää safari seisoi ja sahibit makasi. Lakon kestäessä Behari ensin vähän kärsi Sonian kanssa ja sitten he kävivät yhdessä kylpemässä. Sonia on taas raskaana. Pariskunta voi vapaammin nauttia lempimisestä, kun Sonialla on jo eturessu täynnä. Vatsan muodosta näkee, että poikahan se sieltä pullahtaa kunhan varrotaan vuosi, pari.
Kerran työnseisauksen aikana Kurukulla oli pillastunut syystäkin, kun valkoiset sahibit olivat menneet ihmettelemään sen vehkeen kokoa. Yksi oli mennyt kepillä sörkkimään levolla olleen Kurun munia. Se käveli sahibin yli ja vangittiin. Vinod siirsi sen toiselle työmaalle, mutta vakuutti sahibeille, että nyt se oli saanut kuolemantuomion. Vinodissa olisi ainesta Intian parlamenttiin tai ainakin muihin kalkutallisiin johtotehtäviin.
Huomenissa jatketaan. Kantajien vaatimukset ovat muuten menneet läpi, mutta viikon vuosiloma vaihtui neljään päivään sekä betelit cashewksi. Beteleitä ei voida käyttää palkanmaksun välineinä, sillä niihin tulee kuulemma himo. Miehet siirretään muille työmaille. Sonia ja muut naiset jäävät sahibeja kuskaamaan.
Behari tulee ikävöimään Soniaa. Mutta ei elämä voi ollakaan pelkkää kärsimistä ja sapelin terotusta. Kissanpäivät ovat kaukana intiannorsujen elämästä.
torstaina, huhtikuuta 03, 2003
Munasta mätkähti murhaaja
Helsingin Sanomien mielipidesivun Lyhyesti-palstalla lahtelaisäiti ihmettelee, kun lapsen Kinder-munasta kuoriutui pikkuinen Banditus-niminen otus, jonka ammatiksi mainittiin palkkamurhaaja. Lapsi ei vielä ymmärtänyt, mitä palkkamurhaaja tarkoittaa. Äidin toivottaisin tervetulleeksi lelujen ja erityisesti poikien lelujen maailmaan.
Ei ole miellyttävää, jos munista muksahtelevat muovifiguurit ovat kovien aikojen myötä vaihtuneet kamaliin Contract Killereihin. En tiedä minkä näköinen Banditus oli, mutta epäilen vahvasti sitä jälkeenjääneeksi entisen tai tulevan pääministerin söpöystasoon verrattuna.
Lelukaupassakin vanhemmalla on vain virtuaalinen mahdollisuus vaikuttaa lapsensa toiveisiin. Mitä karmeampi kaapo, sitä hauskempi hemmo! Tehotytöistä en tiedä, kun olen vain poikalapsen isä. En osaa sanoa, onko Pipa, Papu tai Poppana paras. Minun suosikkini oli aikoinaan Justin-neito.
Valveutuneen äidin velvollisuus on suomentaa säädyttömän Banditus-konnan mukana tulevat ohjetekstit pikkuvintiölleen. Jos munamanuaali sanoo, että Banditus on palkkamurhaaja, niin se on syytä heti kertoa kaikille palleroisille. Viisainta on kaivaa tietosanakirja ja pitää pitkähkö esitelmä vaikkapa lapsen tarhassa tai koulussa siitä, miten kamalaa on kun maailmassa on väkivaltaisia leluja. Lapsen voi vaikka oitis pakottaa kirjoittamaan kotiaineen aiheesta ”Miksi vihaan väkivaltaisia tappajamunia”.
Eräissä muropaketeissa on nykyään rumapyllymarsilaisia (Butt-Ugly Martians). Tämä on selvää rasismia. Kannattaa boikotoida näitä muroja, sillä ne opettavat lapsia pitämään pyllynpunaisen planeetan väkeä jotenkin rumana tai alempi arvoisena. Tästä kärsii universaali ystävyys, rauha ja solidaarisuus.
Pahiksilla on vielä suppea paikkansa niin tosi- kuin mielikuvitusmaailmassamme. Ilman niitä sankarimme näyttäisivät kovin pliisuilta. Jään kauhulla odottamaan sitä tulevaisuutta, jonka monikansallisesta munasta kuoriutuu pullea rovaniemeläiskirjailija, steppaava takatöölöläiselokuvaohjaaja tai liehuvavartinen ex-presidenttiehdokas.
Helsingin Sanomien mielipidesivun Lyhyesti-palstalla lahtelaisäiti ihmettelee, kun lapsen Kinder-munasta kuoriutui pikkuinen Banditus-niminen otus, jonka ammatiksi mainittiin palkkamurhaaja. Lapsi ei vielä ymmärtänyt, mitä palkkamurhaaja tarkoittaa. Äidin toivottaisin tervetulleeksi lelujen ja erityisesti poikien lelujen maailmaan.
Ei ole miellyttävää, jos munista muksahtelevat muovifiguurit ovat kovien aikojen myötä vaihtuneet kamaliin Contract Killereihin. En tiedä minkä näköinen Banditus oli, mutta epäilen vahvasti sitä jälkeenjääneeksi entisen tai tulevan pääministerin söpöystasoon verrattuna.
Lelukaupassakin vanhemmalla on vain virtuaalinen mahdollisuus vaikuttaa lapsensa toiveisiin. Mitä karmeampi kaapo, sitä hauskempi hemmo! Tehotytöistä en tiedä, kun olen vain poikalapsen isä. En osaa sanoa, onko Pipa, Papu tai Poppana paras. Minun suosikkini oli aikoinaan Justin-neito.
Valveutuneen äidin velvollisuus on suomentaa säädyttömän Banditus-konnan mukana tulevat ohjetekstit pikkuvintiölleen. Jos munamanuaali sanoo, että Banditus on palkkamurhaaja, niin se on syytä heti kertoa kaikille palleroisille. Viisainta on kaivaa tietosanakirja ja pitää pitkähkö esitelmä vaikkapa lapsen tarhassa tai koulussa siitä, miten kamalaa on kun maailmassa on väkivaltaisia leluja. Lapsen voi vaikka oitis pakottaa kirjoittamaan kotiaineen aiheesta ”Miksi vihaan väkivaltaisia tappajamunia”.
Eräissä muropaketeissa on nykyään rumapyllymarsilaisia (Butt-Ugly Martians). Tämä on selvää rasismia. Kannattaa boikotoida näitä muroja, sillä ne opettavat lapsia pitämään pyllynpunaisen planeetan väkeä jotenkin rumana tai alempi arvoisena. Tästä kärsii universaali ystävyys, rauha ja solidaarisuus.
Pahiksilla on vielä suppea paikkansa niin tosi- kuin mielikuvitusmaailmassamme. Ilman niitä sankarimme näyttäisivät kovin pliisuilta. Jään kauhulla odottamaan sitä tulevaisuutta, jonka monikansallisesta munasta kuoriutuu pullea rovaniemeläiskirjailija, steppaava takatöölöläiselokuvaohjaaja tai liehuvavartinen ex-presidenttiehdokas.
keskiviikkona, maaliskuuta 26, 2003
Työterveystohtori Rökämö vastaa lukijoille
K. Aamulla huomasin työpaikalla, että koko maailma oli muuttunut harmaaksi ja sumeaksi. Ikään kuin tutut paikat olisivat peittyneet usvakerroksen alle. Mitä minun tulee tehdä?
V. Toimistonne on minustakin usein sumuinen ja harmaa. Peskää silmälasinne!
K. Kotona kärsin siitä kun vaimo huutaa. Jos olen kiltisti, se huutaa. Jos olen "tuhmasti", se huutaa silloinkin. Mikä avuksi? Tarvitsemmeko parisuhdekonsulttia?
V. Käyttäkää korvatulppia. Langattomat stereokuulokkeet voivat myös auttaa.
K. Kun juon teetä, tunnen pistävää kipua silmässäni. Mistä tämä johtuu?
V. Ottakaa lusikka pois teemukistanne.
K. Työnteko on alkanut kiinnostaa. Viihdyn entistä paremmin työpaikallani. Mitä pitäisi tehdä, kun tulokset vain paranevat ja stressi kaikkoaa?
V. Menkää sairaslomallanne etelään muutamaksi viikoksi pämppäämään. Pitäkää lystiä. Kyllä se siitä taas normalisoituu.
K. Katkaisin nimettömäni, kun olin pettänyt pomolle antamani lupauksen. Miten selviän?
V. Sitä on nyt liikkeellä. Laittakaa laastari, menkää lepäämään ja pitäkää parempaa huolta niistä lopuista seitsemästä.
K. Aamulla huomasin työpaikalla, että koko maailma oli muuttunut harmaaksi ja sumeaksi. Ikään kuin tutut paikat olisivat peittyneet usvakerroksen alle. Mitä minun tulee tehdä?
V. Toimistonne on minustakin usein sumuinen ja harmaa. Peskää silmälasinne!
K. Kotona kärsin siitä kun vaimo huutaa. Jos olen kiltisti, se huutaa. Jos olen "tuhmasti", se huutaa silloinkin. Mikä avuksi? Tarvitsemmeko parisuhdekonsulttia?
V. Käyttäkää korvatulppia. Langattomat stereokuulokkeet voivat myös auttaa.
K. Kun juon teetä, tunnen pistävää kipua silmässäni. Mistä tämä johtuu?
V. Ottakaa lusikka pois teemukistanne.
K. Työnteko on alkanut kiinnostaa. Viihdyn entistä paremmin työpaikallani. Mitä pitäisi tehdä, kun tulokset vain paranevat ja stressi kaikkoaa?
V. Menkää sairaslomallanne etelään muutamaksi viikoksi pämppäämään. Pitäkää lystiä. Kyllä se siitä taas normalisoituu.
K. Katkaisin nimettömäni, kun olin pettänyt pomolle antamani lupauksen. Miten selviän?
V. Sitä on nyt liikkeellä. Laittakaa laastari, menkää lepäämään ja pitäkää parempaa huolta niistä lopuista seitsemästä.
lauantaina, maaliskuuta 15, 2003
Isänmaan puolesta
Pääministeri Lipponen oli vihdoin saanut tahtonsa läpi ja Berlusconille oli näytetty. Elintarvikevirasto tulisi Suomeen. Ratkaisu oli ollut tiedossa jo pitemmän aikaa, mutta kun vaalitaistelu Irak-Annelin kanssa kävi tuimaksi, tarvittiin viime metrillä vähän pantattua vetoapua.
Paavo oli ehdottanut skruuviystävälleen Silvio Berlusconille, että jos koplattaisiin vähän asioita. Suomeen oli haluttu koko virasto, mutta nyt puolet meni Italialle. Suomessa viraston tehtävänä oli huolehtia ruoan turvallisuudesta ja Italiassa sen mausta. Huonomminkin olisi voinut käydä, kavahti Paavo.
Viikkiin sijoitettavaan virastoon tulisi 200 uutta työpaikkaa. Sillä vauhdilla työttömyys saataisiin kuntoon vaalikauden aikana. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan vielä kahdeksansataa yhtä hyvää päivää, niin työttömyys olisi puolitettu.
Ajoitus oli tärkeää. Nyt tietäisivät nukkuvatkin, mihin pääministerikandidaattiin voisi luottaa vaalien välilläkin. Tähän ei maalaisliiton akka pystyisi millään, Paavo myhäili.
George soitti Paavon nokialaiseen, jossa oli live-värikuvat ja kaikki. George näytti hiukan nukkavierulta ja hidasliikkeiseltä, pientä nykimistäkin oli havaittavissa. Oliko nenänvalkaisukuukausi pettänyt? Häiriö saattoi myös olla vastaanottimessa.
- Hi, Paavo, is it you? How is it going?
- Just going to the toilet. And you?
- Extremely well, so far so good.
- We have a suitable support for your war program. I'll send Irak-Anneli to Bagdad as a shield and you give the name of your levitation mentor, right?
- Can't be done.
- I'll send our political journalists to write an autobiography of your dog Barney.
- Consider it done. Kippis.
- Kippis.
Pääministeri Lipponen oli vihdoin saanut tahtonsa läpi ja Berlusconille oli näytetty. Elintarvikevirasto tulisi Suomeen. Ratkaisu oli ollut tiedossa jo pitemmän aikaa, mutta kun vaalitaistelu Irak-Annelin kanssa kävi tuimaksi, tarvittiin viime metrillä vähän pantattua vetoapua.
Paavo oli ehdottanut skruuviystävälleen Silvio Berlusconille, että jos koplattaisiin vähän asioita. Suomeen oli haluttu koko virasto, mutta nyt puolet meni Italialle. Suomessa viraston tehtävänä oli huolehtia ruoan turvallisuudesta ja Italiassa sen mausta. Huonomminkin olisi voinut käydä, kavahti Paavo.
Viikkiin sijoitettavaan virastoon tulisi 200 uutta työpaikkaa. Sillä vauhdilla työttömyys saataisiin kuntoon vaalikauden aikana. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan vielä kahdeksansataa yhtä hyvää päivää, niin työttömyys olisi puolitettu.
Ajoitus oli tärkeää. Nyt tietäisivät nukkuvatkin, mihin pääministerikandidaattiin voisi luottaa vaalien välilläkin. Tähän ei maalaisliiton akka pystyisi millään, Paavo myhäili.
George soitti Paavon nokialaiseen, jossa oli live-värikuvat ja kaikki. George näytti hiukan nukkavierulta ja hidasliikkeiseltä, pientä nykimistäkin oli havaittavissa. Oliko nenänvalkaisukuukausi pettänyt? Häiriö saattoi myös olla vastaanottimessa.
- Hi, Paavo, is it you? How is it going?
- Just going to the toilet. And you?
- Extremely well, so far so good.
- We have a suitable support for your war program. I'll send Irak-Anneli to Bagdad as a shield and you give the name of your levitation mentor, right?
- Can't be done.
- I'll send our political journalists to write an autobiography of your dog Barney.
- Consider it done. Kippis.
- Kippis.
perjantaina, maaliskuuta 14, 2003
13.3.2003
Meillä tuli sitten tänään täyteen kymmenen vuotta avioliiton auvoa. Olin eilen ollut kukkakauppassa kyselemässä ruusujen hintoja. Aquarius-ruusut olivat maksaneet kolme ruplaa kappaleelta, mutta kymmenen ruusun nippu olisi irronnut kahdellakymmenelläviidellä.
Olin funtsannut, että huomenna ei oltaisi köyhiä eikä kipeitä ja ostanut ne ruusut. Aioin myös soveltaa samaa taktiikkaa kuin kukkakauppiaan mies vaimonsa 50-vuotispäivänä. Kun hänen vaimonsa oli juhlapäivän aamuna kysynyt, missä lahja, niin mies oli avannut sylinsä, ottanut pari horjahtavaa askelta ja sopertanut “täältä se tulee”.
Tänä aamuna olivat vaimo ja poika heränneet turhankin aikaisin. Vaimo oli ostanut pojalle pussilakanan hääpäivän kunniaksi!
Minä sain kivan paketin, jossa oli mm. Amsterdamin matkaopas, Heinzin Barbecue-kastiketta, salmiakkia ja Lapsang-teetä. Eniten ilahduin Paulo Coelhon kirjasta Alkemisti. Kultaakin olisi siis kohtsillään ropisemassa perheeseemme. Minne ne kaikki harkot mahtuisivat?
Vaimo oli jo männä viikolla ostanut omaksi lahjakseen italialaiset, kullanväriset ja –hintaiset kengät. Minä olin eilen ostanut verenpainemittarin. Söisin nääs lääkärin määräyksestä vähintään 10 milligrammaa Litmasta loppuikäni.
Vaimo halusi edelleen Amsterdamiin, mutta minä sanoin, että omasta puolestani olen sen jo kokenut. Yövartiota en ollut nähnyt, vaikka olin kyllä siinä seissyt. Sanoin, etten voi muistaa montako yötä, mutta se oli ollut ennen avioliittomme kulta-aikaa. Vaimo kehui kauniita ruusuja. Minä kehuin olevani vesimies, maamies, palomies ja ilmamies samassa persoonassa. Halasimme pitkään.
Illalla menin kerholle. Oke kysyi siellä, että miten posliinihääpäivä oli sujunut ja olinko saanut mitä. Minä sanoin, ettei vaimo ollut poistanut karvojaan, mutta olin kyllä saanut.
Meillä tuli sitten tänään täyteen kymmenen vuotta avioliiton auvoa. Olin eilen ollut kukkakauppassa kyselemässä ruusujen hintoja. Aquarius-ruusut olivat maksaneet kolme ruplaa kappaleelta, mutta kymmenen ruusun nippu olisi irronnut kahdellakymmenelläviidellä.
Olin funtsannut, että huomenna ei oltaisi köyhiä eikä kipeitä ja ostanut ne ruusut. Aioin myös soveltaa samaa taktiikkaa kuin kukkakauppiaan mies vaimonsa 50-vuotispäivänä. Kun hänen vaimonsa oli juhlapäivän aamuna kysynyt, missä lahja, niin mies oli avannut sylinsä, ottanut pari horjahtavaa askelta ja sopertanut “täältä se tulee”.
Tänä aamuna olivat vaimo ja poika heränneet turhankin aikaisin. Vaimo oli ostanut pojalle pussilakanan hääpäivän kunniaksi!
Minä sain kivan paketin, jossa oli mm. Amsterdamin matkaopas, Heinzin Barbecue-kastiketta, salmiakkia ja Lapsang-teetä. Eniten ilahduin Paulo Coelhon kirjasta Alkemisti. Kultaakin olisi siis kohtsillään ropisemassa perheeseemme. Minne ne kaikki harkot mahtuisivat?
Vaimo oli jo männä viikolla ostanut omaksi lahjakseen italialaiset, kullanväriset ja –hintaiset kengät. Minä olin eilen ostanut verenpainemittarin. Söisin nääs lääkärin määräyksestä vähintään 10 milligrammaa Litmasta loppuikäni.
Vaimo halusi edelleen Amsterdamiin, mutta minä sanoin, että omasta puolestani olen sen jo kokenut. Yövartiota en ollut nähnyt, vaikka olin kyllä siinä seissyt. Sanoin, etten voi muistaa montako yötä, mutta se oli ollut ennen avioliittomme kulta-aikaa. Vaimo kehui kauniita ruusuja. Minä kehuin olevani vesimies, maamies, palomies ja ilmamies samassa persoonassa. Halasimme pitkään.
Illalla menin kerholle. Oke kysyi siellä, että miten posliinihääpäivä oli sujunut ja olinko saanut mitä. Minä sanoin, ettei vaimo ollut poistanut karvojaan, mutta olin kyllä saanut.
tiistaina, maaliskuuta 11, 2003
Päätuomari
Veksi oli saanut kerralla nivaskan. Esiraati oli poiminut sadasta novellista parhaat, joista kolmetoista oli jäänyt viherkustantaja Kermakon haaviin. Veksi tiesi, että paholaisen tusinassa olisi muutama ystävän ja tutun juttu. Ei auttanut muu kuin toimeen!
Kustannustoimittajan leipätyö ei ollut kadehdittava. Pahempaa oli joutua kilpailun päätuomariksi. Jokainen valinta piti perustella hyvin itselleen. Kirjoittajat olivat vuodesta toiseen samoja: osan hän tunsi, pienestä osasta hän piti, mutta suurin osa oli harmaata massaa, jota ilman lukijan elämä olisi helpompaa.
Eläkkeellä olevat kansakoulunopettajat olivat pahimpia. Heillä oli aikaa ja kirjoitustaitoa, joten monet heistä kuvittelivat itsensä kotimaisen proosan kärkikaartiin. Idoleinaan he pitivät esim. Kalle Päätaloa, Volter Kilpeä tai Martti Rapolaa. Novellit olivat silti kuivia, postmoderneja tai oksettavaa tajunnanvirtaa.
Veksi ihmetteli, kuinka ennen sotaa syntyneet olivat juuttuneet lapsuuteensa. Olihan joukossa muutama poikkeus. Novellinipun parhaita oli nimimerkki Suen Kassu, joka kirjoitti Talvisodasta kuin Väinö Linna jatkosodasta. Plagioinnista ei ollut kysymys. Kertojan ääni oli omaperäinen, sillä hän oli “statin kunti”.
Nimimerkki Suen Kassun novelli “Munat ja makkarat” muistutti Veksiä ystävästä, joka oli muutaman lehtikirjoituksen Työmies-lehteen laatinut. Veksi oli varma, että muna- ja makkaramiehen kuoresta paljastuisi majuri evp. Eevertti Eskola. Veksi yritti läpivalaista kuorta, sillä höyryttämällä sitä ei olisi ehjänä voinut avata. Nimimerkki ei selvinnyt. Sekin todisti Eskolan puolesta.
Toinen ansiokas tarina oli kirjoitettu välimerkeittä ja isoitta kirjaimitta. Tiukkapipoinen Veksi olisi sen hylännyt, ellei rivien välistä olisi pilkahdellut tiukkaperäinen sussu, joka oli pystynyt vedättämään maistereita kultaisella kuuskytäluvulla. Irmeli oli piiloutunut nimimerkin “Thalatta” taakse. Mutta pilkuistaan ei pantteri päässyt. Veksi tunnisti tarinasta itsensä.
Kolmas tarina koski teoreettis-filosofista numeroarvoitusta. Tekijä saattoi olla nerona pidetty Vuorelan Kustaa, joka oli joutunut Waasaan pohdittuaan liikaa Fermat’n lausetta. Nimimerkkinä oli Pietro Bembo, joka paljasti, sillä pääteoksessaan »Prose della volgar lingua» Bembo otti kantaa italian kirjakielestä käytyyn keskusteluun. Hän vaikutti kielen vakiintumiseen 1500-luvulla.
Fermat’n lause oli todistettu, mutta Kustaa oli henkirikoksen vuoksi edelleen Waasassa. Olisiko hän voinut siellä kirjoittaa tämän tekstin? Enqvist oli Veksin pyynnöstä lukenut novellin. Hän oli tiivistänyt asiansa virkkeeseen “En ymmärtänyt “Neliöjuuri Kekkosesta” mitään, kirjoittajan täytyy olla nero”.
Veksi laittoi kaverit järjestykseen: Suen Kassu alias Eskola saisi 1000 euroa, Thalatta eli Irmeli saisi 600 euroa, vaikkei ollut Veksille antanut. Bembo eli Vuorela kuittaisi 400 euroa.
Veksi päätti jättää tuomionsa ja perustelunsa kirjallisena Kermakon kustannusjohtajalle, vaikka joutuisi itse jakamaan palkinnot sunnuntaina.
Kermakon lehdistötilaisuuteen Espoon Keskuksessa oli tullut toimittaja Länsiväylä-lehdestä, diplomaatti Tansaniasta sekä vahtimestari, joka oli osallistunut nimimerkillä Postimies.
Ensimmäisen palkinnon tuli kuittaamaan siro naisihminen. Hän paljastui Kata Kärkkäiseksi. Veksi oli pyörtyä. Hyvästi viikon rilluttelu (Eevertin kanssa).
Toisen palkinnon kuittasi Jari Tervo, jonka irmelintuoksuinen purkaus oli johtanut kokeneen päätuomarin joron jäljille.
Kolmas palkinto meni Veksin pojalle, kolmetoistavuotiaalle Simolle, joka oli paneutunut matemaattisen probleeman inhmilliseen puoleen.
Veksi oli saanut kerralla nivaskan. Esiraati oli poiminut sadasta novellista parhaat, joista kolmetoista oli jäänyt viherkustantaja Kermakon haaviin. Veksi tiesi, että paholaisen tusinassa olisi muutama ystävän ja tutun juttu. Ei auttanut muu kuin toimeen!
Kustannustoimittajan leipätyö ei ollut kadehdittava. Pahempaa oli joutua kilpailun päätuomariksi. Jokainen valinta piti perustella hyvin itselleen. Kirjoittajat olivat vuodesta toiseen samoja: osan hän tunsi, pienestä osasta hän piti, mutta suurin osa oli harmaata massaa, jota ilman lukijan elämä olisi helpompaa.
Eläkkeellä olevat kansakoulunopettajat olivat pahimpia. Heillä oli aikaa ja kirjoitustaitoa, joten monet heistä kuvittelivat itsensä kotimaisen proosan kärkikaartiin. Idoleinaan he pitivät esim. Kalle Päätaloa, Volter Kilpeä tai Martti Rapolaa. Novellit olivat silti kuivia, postmoderneja tai oksettavaa tajunnanvirtaa.
Veksi ihmetteli, kuinka ennen sotaa syntyneet olivat juuttuneet lapsuuteensa. Olihan joukossa muutama poikkeus. Novellinipun parhaita oli nimimerkki Suen Kassu, joka kirjoitti Talvisodasta kuin Väinö Linna jatkosodasta. Plagioinnista ei ollut kysymys. Kertojan ääni oli omaperäinen, sillä hän oli “statin kunti”.
Nimimerkki Suen Kassun novelli “Munat ja makkarat” muistutti Veksiä ystävästä, joka oli muutaman lehtikirjoituksen Työmies-lehteen laatinut. Veksi oli varma, että muna- ja makkaramiehen kuoresta paljastuisi majuri evp. Eevertti Eskola. Veksi yritti läpivalaista kuorta, sillä höyryttämällä sitä ei olisi ehjänä voinut avata. Nimimerkki ei selvinnyt. Sekin todisti Eskolan puolesta.
Toinen ansiokas tarina oli kirjoitettu välimerkeittä ja isoitta kirjaimitta. Tiukkapipoinen Veksi olisi sen hylännyt, ellei rivien välistä olisi pilkahdellut tiukkaperäinen sussu, joka oli pystynyt vedättämään maistereita kultaisella kuuskytäluvulla. Irmeli oli piiloutunut nimimerkin “Thalatta” taakse. Mutta pilkuistaan ei pantteri päässyt. Veksi tunnisti tarinasta itsensä.
Kolmas tarina koski teoreettis-filosofista numeroarvoitusta. Tekijä saattoi olla nerona pidetty Vuorelan Kustaa, joka oli joutunut Waasaan pohdittuaan liikaa Fermat’n lausetta. Nimimerkkinä oli Pietro Bembo, joka paljasti, sillä pääteoksessaan »Prose della volgar lingua» Bembo otti kantaa italian kirjakielestä käytyyn keskusteluun. Hän vaikutti kielen vakiintumiseen 1500-luvulla.
Fermat’n lause oli todistettu, mutta Kustaa oli henkirikoksen vuoksi edelleen Waasassa. Olisiko hän voinut siellä kirjoittaa tämän tekstin? Enqvist oli Veksin pyynnöstä lukenut novellin. Hän oli tiivistänyt asiansa virkkeeseen “En ymmärtänyt “Neliöjuuri Kekkosesta” mitään, kirjoittajan täytyy olla nero”.
Veksi laittoi kaverit järjestykseen: Suen Kassu alias Eskola saisi 1000 euroa, Thalatta eli Irmeli saisi 600 euroa, vaikkei ollut Veksille antanut. Bembo eli Vuorela kuittaisi 400 euroa.
Veksi päätti jättää tuomionsa ja perustelunsa kirjallisena Kermakon kustannusjohtajalle, vaikka joutuisi itse jakamaan palkinnot sunnuntaina.
Kermakon lehdistötilaisuuteen Espoon Keskuksessa oli tullut toimittaja Länsiväylä-lehdestä, diplomaatti Tansaniasta sekä vahtimestari, joka oli osallistunut nimimerkillä Postimies.
Ensimmäisen palkinnon tuli kuittaamaan siro naisihminen. Hän paljastui Kata Kärkkäiseksi. Veksi oli pyörtyä. Hyvästi viikon rilluttelu (Eevertin kanssa).
Toisen palkinnon kuittasi Jari Tervo, jonka irmelintuoksuinen purkaus oli johtanut kokeneen päätuomarin joron jäljille.
Kolmas palkinto meni Veksin pojalle, kolmetoistavuotiaalle Simolle, joka oli paneutunut matemaattisen probleeman inhmilliseen puoleen.
perjantaina, helmikuuta 28, 2003
Turkkilainen nahkatakki
Tauno oli syntynyt kauppamieheksi: jos hän ei ollut ostamassa, hän oli myymässä. Istuin St. Martin’s Rallyen peräpöydässä aamukahvilla:
- Terve mieheen. Ulkona on viima, sanoi kekkulitakkinen Tauno.
- Niin onkin. Miten sinä tarkenet moisissa hempulivehkeissä?
Tauno haki tuopin ja katsoi minua nenänvarttaan pitkin.
- Minulla on turkkilainen nahkatakki. Tämä on tyylikkään musta, lämmin, kestävä ja hyvin edullinen. Siinä on lämmin vuori.
- Mistä olet moisen ihmetakin löytänyt?
- Se on salaisuus. Lupaatko säilyttää sen?
- Toki. Löysitkö sen jonkun päältä?
- Eikka on ruvennut tuomaan Turkista näitä kestäviä ja lämpimiä, muodikkaita ja mustia nahkatakkeja. Myyn näitä edullisesti ja hyville kavereille tosiedullisesti. Osta hyvä nahkatakki.
Tunnustelin takin hihaa ja haistelin sitä.
- Ei se ole nahkaa.
- Osta hyvä takki.
- Minä en tarvitse takkia, sanoin.
Tauno haki tuopin minullekin. Hän sanoi olevansa sen velkaa. Tuon vantteran parrunpätkän päällä outo loimi näytti sopivalta. Hänellä oli leveät hartiat ja gimlimäinen varsi. Takki oli pilottimallia. Siinä oli hapsuja, jotka takertuvat usein kiinni. Muodilla on hintansa, ajattelin.
Tauno ei raaskinut riisua rotsiaan. Hän sanoi, että niitä oli Eikan varastossa lisää. Minullekin löytyisi sopiva. Olin kaivannut lämmintä talvitakkia. Ex-vaimon maihari ei oikein lämmittänyt.
- Mitä maksaa? kysyin.
- Yleensä myyn neljällä sadalla, mutta kaverille tänään vain kolmesataa.
- Puhutaanko markoista vai euroista, kysyin huvikseni.
- Euroista tietysti, hän vastasi. - Muodilla on hintansa.
Tauno lupasi minulle heti oman takkinsa kahdella ja puolella sadalla, sillä se olisi sopivaa kokoa kunhan vähän lihoisin. Otimme vielä parit.
Tauno sanoi, että turkkilaisessa nahkatakissa on vuoden takuu. Hän antoi minulle Laatutakki Ky:n käyntikortinkin, jossa oli lankanumero.
Iltapäivällä minulla oli ylläni turkkilainen musta ja muodikas nahkatakki, jonka lämmin vuori ja hapsut pitäisivät viiman loitolla kovimmillakin pakkasilla. Tauno oli pian lähtenyt ja sanonut menevänsä tapaamaan äitiään Martinlaakson vanhusten palvelutaloon.
Kotona aamulla ihailin takkiani. Se oli päivänvalossa ruskea, kulunut, saumat retkotti. Vuori oli irronnut kolmesta kohtaa. Takki oli ollut hyytävän kylmä ja haisi edelleen muoville ja hielle. Soitin Laatutakki Ky:n puhelinnumeroonkin. Siellä vastattiin iloisesti Pelastusarmeijassa.
Tauno oli syntynyt kauppamieheksi: jos hän ei ollut ostamassa, hän oli myymässä. Istuin St. Martin’s Rallyen peräpöydässä aamukahvilla:
- Terve mieheen. Ulkona on viima, sanoi kekkulitakkinen Tauno.
- Niin onkin. Miten sinä tarkenet moisissa hempulivehkeissä?
Tauno haki tuopin ja katsoi minua nenänvarttaan pitkin.
- Minulla on turkkilainen nahkatakki. Tämä on tyylikkään musta, lämmin, kestävä ja hyvin edullinen. Siinä on lämmin vuori.
- Mistä olet moisen ihmetakin löytänyt?
- Se on salaisuus. Lupaatko säilyttää sen?
- Toki. Löysitkö sen jonkun päältä?
- Eikka on ruvennut tuomaan Turkista näitä kestäviä ja lämpimiä, muodikkaita ja mustia nahkatakkeja. Myyn näitä edullisesti ja hyville kavereille tosiedullisesti. Osta hyvä nahkatakki.
Tunnustelin takin hihaa ja haistelin sitä.
- Ei se ole nahkaa.
- Osta hyvä takki.
- Minä en tarvitse takkia, sanoin.
Tauno haki tuopin minullekin. Hän sanoi olevansa sen velkaa. Tuon vantteran parrunpätkän päällä outo loimi näytti sopivalta. Hänellä oli leveät hartiat ja gimlimäinen varsi. Takki oli pilottimallia. Siinä oli hapsuja, jotka takertuvat usein kiinni. Muodilla on hintansa, ajattelin.
Tauno ei raaskinut riisua rotsiaan. Hän sanoi, että niitä oli Eikan varastossa lisää. Minullekin löytyisi sopiva. Olin kaivannut lämmintä talvitakkia. Ex-vaimon maihari ei oikein lämmittänyt.
- Mitä maksaa? kysyin.
- Yleensä myyn neljällä sadalla, mutta kaverille tänään vain kolmesataa.
- Puhutaanko markoista vai euroista, kysyin huvikseni.
- Euroista tietysti, hän vastasi. - Muodilla on hintansa.
Tauno lupasi minulle heti oman takkinsa kahdella ja puolella sadalla, sillä se olisi sopivaa kokoa kunhan vähän lihoisin. Otimme vielä parit.
Tauno sanoi, että turkkilaisessa nahkatakissa on vuoden takuu. Hän antoi minulle Laatutakki Ky:n käyntikortinkin, jossa oli lankanumero.
Iltapäivällä minulla oli ylläni turkkilainen musta ja muodikas nahkatakki, jonka lämmin vuori ja hapsut pitäisivät viiman loitolla kovimmillakin pakkasilla. Tauno oli pian lähtenyt ja sanonut menevänsä tapaamaan äitiään Martinlaakson vanhusten palvelutaloon.
Kotona aamulla ihailin takkiani. Se oli päivänvalossa ruskea, kulunut, saumat retkotti. Vuori oli irronnut kolmesta kohtaa. Takki oli ollut hyytävän kylmä ja haisi edelleen muoville ja hielle. Soitin Laatutakki Ky:n puhelinnumeroonkin. Siellä vastattiin iloisesti Pelastusarmeijassa.
sunnuntai, helmikuuta 23, 2003
Riitelemisen taito
Alma ja Paavo olivat olleet naimisissa kolmekymmentäneljä vuotta. Paavo vahingossa lipsautti kerran kaverilleen Eikalle, etteivät he avioliiton aikana olleet kertaakaan vaihtaneet poikkipuolista sanaa. Eikka rohkeni epäillä Paavon muistia, joten he päättivät yhdessä lähteä tarkistamaan asian Almalta:
- Paavo vähän liioitteli. Oli meillä kerran erimielisyyttä, Alma muisteli.
- Hähäh! Mistä asiasta?
- Riitelemisestä.
- Sillä lailla. Riitelittekö te siitä mistä riidellään?
- Ei, vaan yritimme kerran opetella riitelemään niinkuin muutkin pariskunnat. Se tapahtui vuosia sitten, Alma alkoi kertoa.
Alma oli tullut kotiin työpäivän jälkeen. Paavo oli maannut sohvassa. Alma oli tehnyt ruoaksi Paavon herkkuja: pyttipannua ja mansikkakiisseliä. Paavo oli syönyt mutta unohtanut kiittää mennen suoraan sohvaan makaamaan.
Tv-uutisten aikaan Alma oli keittänyt kahvin ja tarjonnut sen dominokeksien kera. Paavo oli sanonut kekseille ”ei-kiitos”. Alman ääni oli kuulostanut hätäiseltä:
- Mikä sinua vaivaa, kulta?
- Ei mikään.
- Kun eivät keksitkään maistu. Oletko sinä sairastunut?
- En tietenkään. Minä olen joutunut miettimään elämää laajempia asioita.
- Minkälaisia ne ovat?
- Ne ovat elämää laajempia asioita ja saattavat hyvinkin mennä eräältä tuntemaltani ihmiseltä yli käsityskyvyn.
- Entä sitten?
- Haluat siis kuitenkin kuulla. Kun me ei ikinä riidellä!
Alma oli istunut alas. Se oli totta. Paavon kanssa hän ei ollut koskaan riidellyt mistään. Naistenlehdissäkin oli sanottu, että räväkkä riita silloin tällöin puhdisti ilman. Oliko Paavo sattunut lukemaan salaa Eevaa tai Jaanaa? Alma nousi ja avasi keittiön ikkunan.
- Kun ei ole riidelty, niin ei kai sitä nyt enää aloiteta.
- Mutta tohtori Grälundkin on sitä mieltä, että riita tekisi eetvarttia. Eukko!
- Älä eukottele. Tähän asti on tultu riidoitta. Miten sitä nyt alettaisiin?
- Kahvikin maistuu pahalta. Oletko ruvennut jauhoja säästämään?
- Samanlaista se on kuin ennenkin.
- Sumppiako sinä tarjoat? Vai kissan kusta? Kekseissäkin on kaapin maku. Taitanut mennä viimeinen käyttöpäivä umpeen niinkuin sinultakin.
- Älä hupaja. Yhtä freesejä ollaan kaikki kolme. Sinä et ole vaihtanut sukkia?
- Olen minä.
- Viime kuussa. Sen haistaa tänne asti. Viikon parranajokin on tekemättä!
- Vaihdan kun vaihdan. Ja ajan kun ajan, höpsö.
- Tukkaasi et ole kammannut ja sukat ovat eriväriset!
- Sellaista sattuu. Minä viisipiikkisellä tässä riitelyn aikana vähän vetelen hiuskarvoja ojennukseen näin, viuh-viuh, ja sukan vaihdan kun se vihreä saa karanneen puoliskonsa kiinni.
- Ei tule mitään.
- Ai mistä?
- Tästä riitelystä, sanoi Alma ja pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan. Paavo hohotti täyttä kurkkua. Alma otti Paavoa kädestä, suuteli sitä ja kuiskasi Paavon kuulevaan korvaan ”älskling”.
Hyvä riitely-yritys oli sortunut jo varhain.
- Hukkaan menivät humalat, sanoi Alma Eikalle.
- Eikö ole tullut mieleen yrittää uudestaan?
- Ei, sanoi Paavo. Vatsalihakset eivät enää kestä.
Eikka lähti laahustamaan kotiinsa. Ei tuosta Ärjykosken porukasta olisi riitelijöiksi. Heillä kotona se taito kyllä osattiin. Rauha oli aika mestari jos ei Eikkakaan ihan sanattomaksi jäänyt.
- Tuo Eikka on joskus ihan totaalinen täyspässi, Alma vilkutti ovella.
- Niin on. Siksi juuri minä olen naimisissa sinun kanssasi, pullukka.
Alma ja Paavo olivat olleet naimisissa kolmekymmentäneljä vuotta. Paavo vahingossa lipsautti kerran kaverilleen Eikalle, etteivät he avioliiton aikana olleet kertaakaan vaihtaneet poikkipuolista sanaa. Eikka rohkeni epäillä Paavon muistia, joten he päättivät yhdessä lähteä tarkistamaan asian Almalta:
- Paavo vähän liioitteli. Oli meillä kerran erimielisyyttä, Alma muisteli.
- Hähäh! Mistä asiasta?
- Riitelemisestä.
- Sillä lailla. Riitelittekö te siitä mistä riidellään?
- Ei, vaan yritimme kerran opetella riitelemään niinkuin muutkin pariskunnat. Se tapahtui vuosia sitten, Alma alkoi kertoa.
Alma oli tullut kotiin työpäivän jälkeen. Paavo oli maannut sohvassa. Alma oli tehnyt ruoaksi Paavon herkkuja: pyttipannua ja mansikkakiisseliä. Paavo oli syönyt mutta unohtanut kiittää mennen suoraan sohvaan makaamaan.
Tv-uutisten aikaan Alma oli keittänyt kahvin ja tarjonnut sen dominokeksien kera. Paavo oli sanonut kekseille ”ei-kiitos”. Alman ääni oli kuulostanut hätäiseltä:
- Mikä sinua vaivaa, kulta?
- Ei mikään.
- Kun eivät keksitkään maistu. Oletko sinä sairastunut?
- En tietenkään. Minä olen joutunut miettimään elämää laajempia asioita.
- Minkälaisia ne ovat?
- Ne ovat elämää laajempia asioita ja saattavat hyvinkin mennä eräältä tuntemaltani ihmiseltä yli käsityskyvyn.
- Entä sitten?
- Haluat siis kuitenkin kuulla. Kun me ei ikinä riidellä!
Alma oli istunut alas. Se oli totta. Paavon kanssa hän ei ollut koskaan riidellyt mistään. Naistenlehdissäkin oli sanottu, että räväkkä riita silloin tällöin puhdisti ilman. Oliko Paavo sattunut lukemaan salaa Eevaa tai Jaanaa? Alma nousi ja avasi keittiön ikkunan.
- Kun ei ole riidelty, niin ei kai sitä nyt enää aloiteta.
- Mutta tohtori Grälundkin on sitä mieltä, että riita tekisi eetvarttia. Eukko!
- Älä eukottele. Tähän asti on tultu riidoitta. Miten sitä nyt alettaisiin?
- Kahvikin maistuu pahalta. Oletko ruvennut jauhoja säästämään?
- Samanlaista se on kuin ennenkin.
- Sumppiako sinä tarjoat? Vai kissan kusta? Kekseissäkin on kaapin maku. Taitanut mennä viimeinen käyttöpäivä umpeen niinkuin sinultakin.
- Älä hupaja. Yhtä freesejä ollaan kaikki kolme. Sinä et ole vaihtanut sukkia?
- Olen minä.
- Viime kuussa. Sen haistaa tänne asti. Viikon parranajokin on tekemättä!
- Vaihdan kun vaihdan. Ja ajan kun ajan, höpsö.
- Tukkaasi et ole kammannut ja sukat ovat eriväriset!
- Sellaista sattuu. Minä viisipiikkisellä tässä riitelyn aikana vähän vetelen hiuskarvoja ojennukseen näin, viuh-viuh, ja sukan vaihdan kun se vihreä saa karanneen puoliskonsa kiinni.
- Ei tule mitään.
- Ai mistä?
- Tästä riitelystä, sanoi Alma ja pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan. Paavo hohotti täyttä kurkkua. Alma otti Paavoa kädestä, suuteli sitä ja kuiskasi Paavon kuulevaan korvaan ”älskling”.
Hyvä riitely-yritys oli sortunut jo varhain.
- Hukkaan menivät humalat, sanoi Alma Eikalle.
- Eikö ole tullut mieleen yrittää uudestaan?
- Ei, sanoi Paavo. Vatsalihakset eivät enää kestä.
Eikka lähti laahustamaan kotiinsa. Ei tuosta Ärjykosken porukasta olisi riitelijöiksi. Heillä kotona se taito kyllä osattiin. Rauha oli aika mestari jos ei Eikkakaan ihan sanattomaksi jäänyt.
- Tuo Eikka on joskus ihan totaalinen täyspässi, Alma vilkutti ovella.
- Niin on. Siksi juuri minä olen naimisissa sinun kanssasi, pullukka.
lauantaina, helmikuuta 01, 2003
Zörkin valinta
Zörk käveli harmaalla Espalla. Hän yritti turhaan yhteyttä Zyskiin Siriukselle. Ahteri pystyssä Runebergin patsaan päällä hänellä oli aika hyvät kentät. Patsaan juurelle asteli nainen.
- Heti alas sieltä patsaan päältä, pervo.
- Olen Zörk ja yritän yhteyttä Siriukseen.
- Minä olen kaupunginjohtaja ja komennan sinut sieltä alas.
Zörk hypähti riemusta alas tämän viehättävän, minkkiturkkisen rouvan jalkojen juureen. Hän halusi kysyä vielä kaksi kysymystä:
- Miksi osa maailman ihmisistä on nälässä?
- Kaikille ei riitä ruokaa, mutta täällä Helsingissä on toisin. Oletko nähnyt yhtään nälkäistä ihmistä Helsingin kaduilla? rouva tivasi.
- En ole käynyt leipäjonossa. Miksi hautausmaalaiset eivät saa levätä rauhassa, vaan hautakivet kaadetaan heidän päälle?
- Jösses. Onko joku kavereistasi jäänyt hautakiven alle?
- Matoystäväni Liekkiö, jonka kaltaisilla on osuutensa tämänkin planeetan kohtaloissa.
- Kuulkaas nyt herra Zörk Siriuksen kaupungista. Niin kauan kuin minä olen kaupunginjohtajana, madot eivät täällä kukkoile.
Seuraavalla viikolla kaikilta Helsingin hautausmailta tapettiin myrkyllä madot. Seuraavana kesänä hautausmaita ei voitu käyttää. Pakollisen polttohautauksen jälkeen tuhka siroteltiin mereen.
Zörkillä oli pitkä odotus. Yhdeksän Maan vuotta on siriuslaiselle kuin kaksi viikkoa. Eräänä yönä hän omaksui Runebergin patsaan muodon ja mitat sekä nakkasi alkuperäisen kolera-altaaseen.
Keskellä Espan puistoa jähmeänä töröttäessään Zörkille jää tänä päivänä runsaasti aikaa tehdä havaintoja ympäristöstään. Muutaman ajan sitä kestää stoalaisesti lyyrikon patsaanakin.
Jos kiipeät ensi kesänä Runebergin patsaan päälle, voit ehkä huomata laakeriseppeleen alla kaljulla päälaella kaksituumaisen zipatun kohouman. Niissä nahoissa siriuslainen ystävämme on päättänyt odottaa paluukuljetustaan. Hän muistelee lämmöllä Liekkiötä, Konradia, Lizaa ja pizzaa, jossa oli runsaasti anjovista.
Zörk käveli harmaalla Espalla. Hän yritti turhaan yhteyttä Zyskiin Siriukselle. Ahteri pystyssä Runebergin patsaan päällä hänellä oli aika hyvät kentät. Patsaan juurelle asteli nainen.
- Heti alas sieltä patsaan päältä, pervo.
- Olen Zörk ja yritän yhteyttä Siriukseen.
- Minä olen kaupunginjohtaja ja komennan sinut sieltä alas.
Zörk hypähti riemusta alas tämän viehättävän, minkkiturkkisen rouvan jalkojen juureen. Hän halusi kysyä vielä kaksi kysymystä:
- Miksi osa maailman ihmisistä on nälässä?
- Kaikille ei riitä ruokaa, mutta täällä Helsingissä on toisin. Oletko nähnyt yhtään nälkäistä ihmistä Helsingin kaduilla? rouva tivasi.
- En ole käynyt leipäjonossa. Miksi hautausmaalaiset eivät saa levätä rauhassa, vaan hautakivet kaadetaan heidän päälle?
- Jösses. Onko joku kavereistasi jäänyt hautakiven alle?
- Matoystäväni Liekkiö, jonka kaltaisilla on osuutensa tämänkin planeetan kohtaloissa.
- Kuulkaas nyt herra Zörk Siriuksen kaupungista. Niin kauan kuin minä olen kaupunginjohtajana, madot eivät täällä kukkoile.
Seuraavalla viikolla kaikilta Helsingin hautausmailta tapettiin myrkyllä madot. Seuraavana kesänä hautausmaita ei voitu käyttää. Pakollisen polttohautauksen jälkeen tuhka siroteltiin mereen.
Zörkillä oli pitkä odotus. Yhdeksän Maan vuotta on siriuslaiselle kuin kaksi viikkoa. Eräänä yönä hän omaksui Runebergin patsaan muodon ja mitat sekä nakkasi alkuperäisen kolera-altaaseen.
Keskellä Espan puistoa jähmeänä töröttäessään Zörkille jää tänä päivänä runsaasti aikaa tehdä havaintoja ympäristöstään. Muutaman ajan sitä kestää stoalaisesti lyyrikon patsaanakin.
Jos kiipeät ensi kesänä Runebergin patsaan päälle, voit ehkä huomata laakeriseppeleen alla kaljulla päälaella kaksituumaisen zipatun kohouman. Niissä nahoissa siriuslainen ystävämme on päättänyt odottaa paluukuljetustaan. Hän muistelee lämmöllä Liekkiötä, Konradia, Lizaa ja pizzaa, jossa oli runsaasti anjovista.
torstaina, tammikuuta 30, 2003
Zörk matoilee Malmilla
Pirssi vei Zörkin Malmin hautausmaalle. Liza oli kilauttanut vuokrarahoistaan kaverille 20 juorua. Niillä pääsi ainakin yhteen suuntaan. Pave oli vienyt ennenkin outoa porukkaa hautuumaalle, mutta miksi aina illalla tulivat nämä ufomiehet?
- Onko sinne pitkä matka?
- Ei ole. Matka sinne on lyhyempi kuin sieltä pois, Pave sanoi.
- Onko se tapahtumahorisontin tuolla puolen? Zörk kysyi.
- Tavallaan. Ken sinne joutuu, siellä pysyy.
Viikinportista sisään meni Zörk. Kilometrin käveltyään pimeässä hän lainasi kynttilän eräältä haudalta ja meni toiselle syrjäiselle tonkimaan maata. Manuaali oli sanonut, että madot elävät maassa ja syövät ihmisten ruumiskehovartalot. Mutta missä oli se ovi?
Manuaali tulkkasi matojenkin kieltä.
- Olen Zörk, tulen rauhassa kaukaa. Mitä te teette?
- Syömmä ja ulostamma, lisäännymmä, elämmä ja kuolemma, Liekkiö vastasi.
- Mikä on teidän toiveenne maailman hallitsijoina?
- Maasta olemma tulleet ja maahan myös menemmä.
- Onko ihmiselle toivoa?
- Onko luonto lahjomaton?
Hautausmaalle tuli iso joukko synkännäköisiä, nahkapukuisia nuoria miehiä, jotka kaatoivat muutaman hautakiven. Zörk olisi halunnut mennä puolustamaan ystäviään, mutta häntä oli kielletty puuttumasta kohdemaan tapahtumiin. Tätäkö entropia teetti? Oliko täällä sen parempaa kuin luhistuvalla Sirius-tähdellä?
Zörk luki kynttilöiden valossa hautausmaalle unohdettua Hesaria. Hän ei ymmärtänyt edes pääkirjoitusta. Manuaali ei pystynyt sitä kääntämään siriuslaisten kielelle. T-erroria tuli koko ajan.
Zörk hyppäsi Helsingin keskustaan menevään bussiin ja kuunteli kuljettajan takana radiouutisia. Yksi Bush-manni aikoi ohjata ristikunnan loppulaukkaan. Toinen samanmoinen, mutta Jahvetin jälkeläinen, saarnasi vääräuskoisten petoksesta. Pohjan Korea uhitteleiksi joukkotuhoaseilla. (Viimeinen osa ilmestyy 1.2.03)
Pirssi vei Zörkin Malmin hautausmaalle. Liza oli kilauttanut vuokrarahoistaan kaverille 20 juorua. Niillä pääsi ainakin yhteen suuntaan. Pave oli vienyt ennenkin outoa porukkaa hautuumaalle, mutta miksi aina illalla tulivat nämä ufomiehet?
- Onko sinne pitkä matka?
- Ei ole. Matka sinne on lyhyempi kuin sieltä pois, Pave sanoi.
- Onko se tapahtumahorisontin tuolla puolen? Zörk kysyi.
- Tavallaan. Ken sinne joutuu, siellä pysyy.
Viikinportista sisään meni Zörk. Kilometrin käveltyään pimeässä hän lainasi kynttilän eräältä haudalta ja meni toiselle syrjäiselle tonkimaan maata. Manuaali oli sanonut, että madot elävät maassa ja syövät ihmisten ruumiskehovartalot. Mutta missä oli se ovi?
Manuaali tulkkasi matojenkin kieltä.
- Olen Zörk, tulen rauhassa kaukaa. Mitä te teette?
- Syömmä ja ulostamma, lisäännymmä, elämmä ja kuolemma, Liekkiö vastasi.
- Mikä on teidän toiveenne maailman hallitsijoina?
- Maasta olemma tulleet ja maahan myös menemmä.
- Onko ihmiselle toivoa?
- Onko luonto lahjomaton?
Hautausmaalle tuli iso joukko synkännäköisiä, nahkapukuisia nuoria miehiä, jotka kaatoivat muutaman hautakiven. Zörk olisi halunnut mennä puolustamaan ystäviään, mutta häntä oli kielletty puuttumasta kohdemaan tapahtumiin. Tätäkö entropia teetti? Oliko täällä sen parempaa kuin luhistuvalla Sirius-tähdellä?
Zörk luki kynttilöiden valossa hautausmaalle unohdettua Hesaria. Hän ei ymmärtänyt edes pääkirjoitusta. Manuaali ei pystynyt sitä kääntämään siriuslaisten kielelle. T-erroria tuli koko ajan.
Zörk hyppäsi Helsingin keskustaan menevään bussiin ja kuunteli kuljettajan takana radiouutisia. Yksi Bush-manni aikoi ohjata ristikunnan loppulaukkaan. Toinen samanmoinen, mutta Jahvetin jälkeläinen, saarnasi vääräuskoisten petoksesta. Pohjan Korea uhitteleiksi joukkotuhoaseilla. (Viimeinen osa ilmestyy 1.2.03)
tiistaina, tammikuuta 28, 2003
Zörk kokee ihmeitä
Reiskaksiko mua luullaan? Zörk ihmetteli. Liza oli tarjonnut tilaisuuden päästä sisään ulkoruokinnan jälkeen. Zörk oli valinnut ulkoasunsa satunnaisesti. Lizan mielestä hän oli Rekka-Reiska eli Lizan entinen boyfrendi. Liza asui kaksiossa Harakankujalla.
- Nyt käyt tohon sohvalle makaamaan ja annat mun hoitaa tän, Liza sanoi. - Tai käy ekaks suihkussa kun sä haiset lokin paskalta.
Zörk meni kylpyhuoneeseen. Liza pesi autoshampoolla ja painepesurilla Zörkin nahkoineen karvoineen. Tuntui kurjalta olla puhdas. Lizan piilolinssit huurtuivat.
Sängyssä Liza ihmetteli Zörkin akrobatiaa. Jämäkkä kuusituumainen ahteripuolen antenni tuntui täyttävän hänen toiveensa. Yhdynnän jälkeen Liza ei voinut olla kysymättä:
- Ethän sää ookkaan Reiska. Ooksä joku ufo, häh?
- Nimeni on Zörk ja tulen rauhassa Siriuksen aurinkokunnasta. Olen työmatkalla tavallaan. Onko sinulla mitään ruokaa?
Liza tilasi kaksi jättipizzaa Kotipizzataksista. Niissä oli paljon anjovista. Lasolitikkaa Lizalla ei ollut vaan Karhukolmosta, joka maistui Zörkin mielestä Siriuslaisen rähmän maidolta.
- Kyllä sää oot vähän outo, Liza sanoi. En oo ennen ollut ufomiehen kanssa. Miks sä sitä Mato Valtosta haluisit treffata?
- Koska mato on planeetan hallitseva olio. Vie minut johtajasi luo.
- Mato on keikkaputkessa Euroopassa. Haluisit sä treffaa mun frendejä?
- Onko niissä matoja?
- Jos sää matoja kaipaat, niin tervemenoa Malmin hautausmaalle.
Radiossa alkoi soida Darude. Liza vaihtoi kanavaa. Eetteriin räyhähti Matti ja Teppo: “… jokaa inoa aamu seitse mäksimeen, senmä te ensiksi vainetta kulta sajak satolla muno manain”.
- Tätä mä tiggaan. Nyt pitää mennä Malmiin. Ravataan vielä jos keretään. Mojo!
- Ei talosta saa lähteä kuin torpasta, Liza sanoi.
Zörk antoi maakalaisen hätäisen pusun.
Reiskaksiko mua luullaan? Zörk ihmetteli. Liza oli tarjonnut tilaisuuden päästä sisään ulkoruokinnan jälkeen. Zörk oli valinnut ulkoasunsa satunnaisesti. Lizan mielestä hän oli Rekka-Reiska eli Lizan entinen boyfrendi. Liza asui kaksiossa Harakankujalla.
- Nyt käyt tohon sohvalle makaamaan ja annat mun hoitaa tän, Liza sanoi. - Tai käy ekaks suihkussa kun sä haiset lokin paskalta.
Zörk meni kylpyhuoneeseen. Liza pesi autoshampoolla ja painepesurilla Zörkin nahkoineen karvoineen. Tuntui kurjalta olla puhdas. Lizan piilolinssit huurtuivat.
Sängyssä Liza ihmetteli Zörkin akrobatiaa. Jämäkkä kuusituumainen ahteripuolen antenni tuntui täyttävän hänen toiveensa. Yhdynnän jälkeen Liza ei voinut olla kysymättä:
- Ethän sää ookkaan Reiska. Ooksä joku ufo, häh?
- Nimeni on Zörk ja tulen rauhassa Siriuksen aurinkokunnasta. Olen työmatkalla tavallaan. Onko sinulla mitään ruokaa?
Liza tilasi kaksi jättipizzaa Kotipizzataksista. Niissä oli paljon anjovista. Lasolitikkaa Lizalla ei ollut vaan Karhukolmosta, joka maistui Zörkin mielestä Siriuslaisen rähmän maidolta.
- Kyllä sää oot vähän outo, Liza sanoi. En oo ennen ollut ufomiehen kanssa. Miks sä sitä Mato Valtosta haluisit treffata?
- Koska mato on planeetan hallitseva olio. Vie minut johtajasi luo.
- Mato on keikkaputkessa Euroopassa. Haluisit sä treffaa mun frendejä?
- Onko niissä matoja?
- Jos sää matoja kaipaat, niin tervemenoa Malmin hautausmaalle.
Radiossa alkoi soida Darude. Liza vaihtoi kanavaa. Eetteriin räyhähti Matti ja Teppo: “… jokaa inoa aamu seitse mäksimeen, senmä te ensiksi vainetta kulta sajak satolla muno manain”.
- Tätä mä tiggaan. Nyt pitää mennä Malmiin. Ravataan vielä jos keretään. Mojo!
- Ei talosta saa lähteä kuin torpasta, Liza sanoi.
Zörk antoi maakalaisen hätäisen pusun.
sunnuntai, tammikuuta 26, 2003
Zörk jää pois Leppävaarassa
Zörk jäi pois bussista vasta Leppävaaran aseman kohdalla, sillä Espoon keskus ei häntä houkutellut. Ihmiseen olisi saatava kontakti. Manuaalin vanhempi versio näet sanoi, että ihmiset hallitsevat Maata. Päivitetty versio väitti, että sinnut olivat kehittyneimpiä, mutta madot hallitsivat. Kumpi oli oikeammassa?
Manuaalin viitteissä oli maininta Zarkiasta, joka runoili mainiosti: “Madon suu, se viimeinen on ovi”. Mä mistä löytäisin sen oven? Zörk suuntasi häntänsä kohti Siriusta, sillä hän käytti zirkkelpolarisoitua lähetettä. Kuuluvuutta häiritsi kiviporien ja kaivinkoneiden rätinä; kaupunki synnytti pelloilleen asumus- ja muita komplekseja.
- Kuuleeko Zysk, täällä Zörk. Kuuleeko Zysk, täällä Zörk…
- Edu, radiossapas soi Darude, laklatti Zysk.
Konekielellä se tarkoitti: 234AF 119CE B3A12 18E2F E47FA. Manuaali kertoi, että salakielinen lause peruuttaisi hänen tehtävänsä. Se ei tiennyt Zörkille lähtöä kotiin vaan vasta lähtölaskennan alkua. Yhteys katkesi. Zörk olisi oman onnensa nojassa (kuten oli ollutkin). Pelastuskapseli tulisi yhdeksässä vuodessa hakemaan jos tulisi.
Nuori naaras käveli kohti Läkkitorin kukkakauppaa. Zörk yritti zipata häntää ojentamalla takamustaan vasten hiekoituslaatikkoa, joka muistutti hänen aikaisempaa yksiötään. Naaras katsoi Zörkiä, jonka ihmismäinen naama vihertyi katseen alla.
- Reiskako se siellä nojailee? Minne pirskattiin olet Pirkon jättänyt?
- Minä en tietä ketäkään Birkkoa, Zörk sanoi.
- Ja nenäkäskin! Onko sulta väännetty niskat nurin vai suoritettu elinsiirto ahterin puolelle?
- Minä selitän, annako?
- Ei vaan Liza. Paras olla hyvä selitys tai tulee monoa. Mua ei enää rekkakuskit vedätä peruuttamaan suoraan tappiin.
- Tunnetko ketään matoa? Zörk kysyi maailmanmiehen lailla.
Zörk jäi pois bussista vasta Leppävaaran aseman kohdalla, sillä Espoon keskus ei häntä houkutellut. Ihmiseen olisi saatava kontakti. Manuaalin vanhempi versio näet sanoi, että ihmiset hallitsevat Maata. Päivitetty versio väitti, että sinnut olivat kehittyneimpiä, mutta madot hallitsivat. Kumpi oli oikeammassa?
Manuaalin viitteissä oli maininta Zarkiasta, joka runoili mainiosti: “Madon suu, se viimeinen on ovi”. Mä mistä löytäisin sen oven? Zörk suuntasi häntänsä kohti Siriusta, sillä hän käytti zirkkelpolarisoitua lähetettä. Kuuluvuutta häiritsi kiviporien ja kaivinkoneiden rätinä; kaupunki synnytti pelloilleen asumus- ja muita komplekseja.
- Kuuleeko Zysk, täällä Zörk. Kuuleeko Zysk, täällä Zörk…
- Edu, radiossapas soi Darude, laklatti Zysk.
Konekielellä se tarkoitti: 234AF 119CE B3A12 18E2F E47FA. Manuaali kertoi, että salakielinen lause peruuttaisi hänen tehtävänsä. Se ei tiennyt Zörkille lähtöä kotiin vaan vasta lähtölaskennan alkua. Yhteys katkesi. Zörk olisi oman onnensa nojassa (kuten oli ollutkin). Pelastuskapseli tulisi yhdeksässä vuodessa hakemaan jos tulisi.
Nuori naaras käveli kohti Läkkitorin kukkakauppaa. Zörk yritti zipata häntää ojentamalla takamustaan vasten hiekoituslaatikkoa, joka muistutti hänen aikaisempaa yksiötään. Naaras katsoi Zörkiä, jonka ihmismäinen naama vihertyi katseen alla.
- Reiskako se siellä nojailee? Minne pirskattiin olet Pirkon jättänyt?
- Minä en tietä ketäkään Birkkoa, Zörk sanoi.
- Ja nenäkäskin! Onko sulta väännetty niskat nurin vai suoritettu elinsiirto ahterin puolelle?
- Minä selitän, annako?
- Ei vaan Liza. Paras olla hyvä selitys tai tulee monoa. Mua ei enää rekkakuskit vedätä peruuttamaan suoraan tappiin.
- Tunnetko ketään matoa? Zörk kysyi maailmanmiehen lailla.
perjantaina, tammikuuta 24, 2003
Zörk tapaa ihmisen
Zörk uskaltautuisi pian ulkomaailmaan. Jätevuoren tuoksu oli tarttunut takkiin, mutta Konrad arveli Zörkin käyvän täydestä kuin väärä spurgu. Konrad viisasteli kädellisestä, jonka aivot sijaitsevat hännänpäässä.
Lintukuoro kajautti lokinmoisen lähtömarssin: “Ma joka paiva toita teen, joka ainoa uamu seitsemaksi meen”. Zörk oli zipannut häntänsä, jolloin sitä tuskin huomaisi. Kuka nyt pulloa takamuksessaan säilyttäisi?
Espoon bussilla pääsi Espoon keskukseen. Zörk halusi maksaa löytämillään kolikoilla. Kuljettaja oli tummempi kuin Espoon asukkaat keskimäärin. Manuaali sanoi, että nyrpistelevä kuljettaja oli Musta Zaire.
- Olen Zörk, tulen Siriuksesta kaikessa rauhassa.
- Kaksi juorua, kiitosh.
- Mitä maksaa matka?
- Kaksi juorua, kiitosh.
- Mikä on nimesi?
- Kaksi juorua, kiitosh. Mene takashillalle haishemaan, sanoi tumma.
Zörk meni bussin takaosaan. Siellä ei ollut ketään. Hän istui lattialle. Matka Espoon keskukseen sujui hyvin. Zörk odotti merkittävää liikekeskusta Itäkeskuksen malliin, mutta löysikin hajanaisen asetelman rumia taloja ja niiden välissä kulkevat kiskot. Mikä olio niillä kiitäisikään?
Zysk otti komentoyhteyden ja kyseli kuulumisia juuri kun Zörk oli pääsemässä henkiseen tasapainoon. Zörk kertoi tehneensä läpimurron kontaktillaan Telluksen siivellisten vara-amiraali Konradiin. Jos siitä vielä sivistyksen taso nousisi, siriuslaiset olisivat altavastaajina helisemässä, hän kuvaili.
Konradilla tuntui olevan ratkaisu ympäristön ongelmiin. Jos ympäristössä ei ollut ongemia, niitä tehtiin, oli Konrad luottamuksellisesti paljastanut. Pätikö tämä oiva periaate myös pääkaupunkiseutukaupunkien päättäjiin?
Zörk uskaltautuisi pian ulkomaailmaan. Jätevuoren tuoksu oli tarttunut takkiin, mutta Konrad arveli Zörkin käyvän täydestä kuin väärä spurgu. Konrad viisasteli kädellisestä, jonka aivot sijaitsevat hännänpäässä.
Lintukuoro kajautti lokinmoisen lähtömarssin: “Ma joka paiva toita teen, joka ainoa uamu seitsemaksi meen”. Zörk oli zipannut häntänsä, jolloin sitä tuskin huomaisi. Kuka nyt pulloa takamuksessaan säilyttäisi?
Espoon bussilla pääsi Espoon keskukseen. Zörk halusi maksaa löytämillään kolikoilla. Kuljettaja oli tummempi kuin Espoon asukkaat keskimäärin. Manuaali sanoi, että nyrpistelevä kuljettaja oli Musta Zaire.
- Olen Zörk, tulen Siriuksesta kaikessa rauhassa.
- Kaksi juorua, kiitosh.
- Mitä maksaa matka?
- Kaksi juorua, kiitosh.
- Mikä on nimesi?
- Kaksi juorua, kiitosh. Mene takashillalle haishemaan, sanoi tumma.
Zörk meni bussin takaosaan. Siellä ei ollut ketään. Hän istui lattialle. Matka Espoon keskukseen sujui hyvin. Zörk odotti merkittävää liikekeskusta Itäkeskuksen malliin, mutta löysikin hajanaisen asetelman rumia taloja ja niiden välissä kulkevat kiskot. Mikä olio niillä kiitäisikään?
Zysk otti komentoyhteyden ja kyseli kuulumisia juuri kun Zörk oli pääsemässä henkiseen tasapainoon. Zörk kertoi tehneensä läpimurron kontaktillaan Telluksen siivellisten vara-amiraali Konradiin. Jos siitä vielä sivistyksen taso nousisi, siriuslaiset olisivat altavastaajina helisemässä, hän kuvaili.
Konradilla tuntui olevan ratkaisu ympäristön ongelmiin. Jos ympäristössä ei ollut ongemia, niitä tehtiin, oli Konrad luottamuksellisesti paljastanut. Pätikö tämä oiva periaate myös pääkaupunkiseutukaupunkien päättäjiin?
tiistaina, tammikuuta 21, 2003
Zörkin ihana aamu
Zörk oli nukkunut jätevuorella yönsä ja Angstikin oli mennyt. Hän olisi jatkanut lepoaan, mutta Konradin porukka lauloi unisonossa “voikko ihanammin paivan enaa aljkaa, onkko ihanampaa aamua kuin taa, siina kjellit vierellain, ihan hiljaa lahellain, onkko ihanampaa niin kuin on taa”.
- Kamerade Tsork, sina jo herannut. Sina nukkua hjuvin?
- Kiitos kysymättä! Luin yöllä Manuaalia. Eikö ihminen elä leivästä?
- Ihminen, ihminen! Ritj! Dupa! Mokoma kaksikenka-rankka. Se aina kaippa jotain muuta, milloin sallaati, milloin pjekoni. “Leippa-leippa-meilla-suodaan, jotta, jotta tjuota tehdaan”, Konrad rallatti.
- Entä spiriittinen tarve? Onko sitä ihmisellä?
- On sita. Se mjenee Alkkoon, ostaa spiritus. Spiritus hjuva kuni meijan lasol-i-tikat. Se mjenee laakkariin, hakee luumeen. Aivot silla mattaa. Se ei kesta omaa tuhjuuttaan ja tuhmuuttaan.
Zörk katseli ympärilleen. Kuorma-autoletka ajoi portista sisään. Traktorit jyräsivät jätteen matalaksi. Ihminen kasvatti jätevuorta. Manuaalissa kerrottiin Baabelin tornista tuhansia vuosia sitten. Tekikö ihminen uutta? Olisiko Zörk osunut mahtavan tornin rakennustyömaalle sattumalta? Manuaali laski tasaisella taulukolla, että MS-suon jätetorni kohoaisi St. Överstin vuoren korkeuteen jo 456 vuoden kuluttua.
Zörk tunsi tiettyä ylpeyttä ollessaan todistamassa kaatopaikkakunnan toistaiseksi suurinta hanketta. “MS-Suo, mi jätteen kultamaa” oli kenties niin hyvä paikka, että sinne kerättäisiin puolen maailman paskat. Siitä tulisi oitis siriuslaisten kummilapsi, joka täyttyisi turisteista.
Jätetornin kansa oli varmasti “paras vertaistensa loukossa”. Zörk oli valinnut hyvän osan, eikä hän sitä antaisi pois. – Lokit löysivät kaloja ja lauloivat hartaina “hjuva iskumme on, kuha voittamaton, ei nalkamme laantua saata, saatana”. Päälle päätteeksi ne vielä hiukan röhelsivät.
Zörk oli nukkunut jätevuorella yönsä ja Angstikin oli mennyt. Hän olisi jatkanut lepoaan, mutta Konradin porukka lauloi unisonossa “voikko ihanammin paivan enaa aljkaa, onkko ihanampaa aamua kuin taa, siina kjellit vierellain, ihan hiljaa lahellain, onkko ihanampaa niin kuin on taa”.
- Kamerade Tsork, sina jo herannut. Sina nukkua hjuvin?
- Kiitos kysymättä! Luin yöllä Manuaalia. Eikö ihminen elä leivästä?
- Ihminen, ihminen! Ritj! Dupa! Mokoma kaksikenka-rankka. Se aina kaippa jotain muuta, milloin sallaati, milloin pjekoni. “Leippa-leippa-meilla-suodaan, jotta, jotta tjuota tehdaan”, Konrad rallatti.
- Entä spiriittinen tarve? Onko sitä ihmisellä?
- On sita. Se mjenee Alkkoon, ostaa spiritus. Spiritus hjuva kuni meijan lasol-i-tikat. Se mjenee laakkariin, hakee luumeen. Aivot silla mattaa. Se ei kesta omaa tuhjuuttaan ja tuhmuuttaan.
Zörk katseli ympärilleen. Kuorma-autoletka ajoi portista sisään. Traktorit jyräsivät jätteen matalaksi. Ihminen kasvatti jätevuorta. Manuaalissa kerrottiin Baabelin tornista tuhansia vuosia sitten. Tekikö ihminen uutta? Olisiko Zörk osunut mahtavan tornin rakennustyömaalle sattumalta? Manuaali laski tasaisella taulukolla, että MS-suon jätetorni kohoaisi St. Överstin vuoren korkeuteen jo 456 vuoden kuluttua.
Zörk tunsi tiettyä ylpeyttä ollessaan todistamassa kaatopaikkakunnan toistaiseksi suurinta hanketta. “MS-Suo, mi jätteen kultamaa” oli kenties niin hyvä paikka, että sinne kerättäisiin puolen maailman paskat. Siitä tulisi oitis siriuslaisten kummilapsi, joka täyttyisi turisteista.
Jätetornin kansa oli varmasti “paras vertaistensa loukossa”. Zörk oli valinnut hyvän osan, eikä hän sitä antaisi pois. – Lokit löysivät kaloja ja lauloivat hartaina “hjuva iskumme on, kuha voittamaton, ei nalkamme laantua saata, saatana”. Päälle päätteeksi ne vielä hiukan röhelsivät.
sunnuntai, tammikuuta 19, 2003
Zörk haastattaa Konradia
- Onko tämä kaurahötäle? Zörk kysyi.
- Se olla ljumihjutale, se autta jannoon, piie, piie.
Zörk maisteli rusehtavaa, kiteistä ainetta. Se muistutti vettä. Aromi oli kitkerä. Siriuksella ei nautittu vettä. Siellä tankattiin karbamidia ja eritettiin vettä. Zörk ei osannut päättää ljumihjutaleen laatua. Manuaali sanoi, että ne olivat likaisia nautintoaineeksi ja puhtaita eritteeksi. Paremman puutteessa menetteli.
- Kustas tulet?
- Tulen Liriukselta, olen Zörk. Tutkin maailmanvaikeutta. Entä sinä?
- Olen hjumalan lahetti, Konrad. Eraanlainen suojelusengelin stantman, sina tietaa?
- Manuaalin mukaan olet naurulokki.
- Niinhan mina sanoin, hjumalan lahetti, Konrad innostui. “Saa siivettomat tuutua maankulman kahleisiin”, hän tapaili melodiaa.
Kun Ämmässuon trafiikki rauhoittui illalla, Zörk päätti jäädä yöksi. Konrad esitteli hänet ystävilleen, joista osa kaivautui koloihin jätekasan päälle. Konrad kertoili, että Tsork on Sirius-puusta pudonnut ihmisen stantman, joka tutkii omia varpaitaan. Naurulokit kuuntelivat vakavina.
Lokkiparvi nukahti ilman Konradia, joka valvoi Zörkin seurana. Palan painikkeeksi kävivät pienet lasolitikat. Konrad tuli juovuksiin ja muuttui hiljaiseksi. Zörk olisi halunnut keskustella. Hänestä tuli lasolissa meluisan syvällinen. Zörkiä vaivasi jälleen Angsti, joka oli hypännyt häneen kapisista naurulokeista kuin lintukirppujen joukkuemestari.
Miksi minä olen täällä? Kuka lähetin lähetti? Muistanko ystäviäni kaukana täältä? Entä häntä. Miten pelastan oman häntäni?
- Onko tämä kaurahötäle? Zörk kysyi.
- Se olla ljumihjutale, se autta jannoon, piie, piie.
Zörk maisteli rusehtavaa, kiteistä ainetta. Se muistutti vettä. Aromi oli kitkerä. Siriuksella ei nautittu vettä. Siellä tankattiin karbamidia ja eritettiin vettä. Zörk ei osannut päättää ljumihjutaleen laatua. Manuaali sanoi, että ne olivat likaisia nautintoaineeksi ja puhtaita eritteeksi. Paremman puutteessa menetteli.
- Kustas tulet?
- Tulen Liriukselta, olen Zörk. Tutkin maailmanvaikeutta. Entä sinä?
- Olen hjumalan lahetti, Konrad. Eraanlainen suojelusengelin stantman, sina tietaa?
- Manuaalin mukaan olet naurulokki.
- Niinhan mina sanoin, hjumalan lahetti, Konrad innostui. “Saa siivettomat tuutua maankulman kahleisiin”, hän tapaili melodiaa.
Kun Ämmässuon trafiikki rauhoittui illalla, Zörk päätti jäädä yöksi. Konrad esitteli hänet ystävilleen, joista osa kaivautui koloihin jätekasan päälle. Konrad kertoili, että Tsork on Sirius-puusta pudonnut ihmisen stantman, joka tutkii omia varpaitaan. Naurulokit kuuntelivat vakavina.
Lokkiparvi nukahti ilman Konradia, joka valvoi Zörkin seurana. Palan painikkeeksi kävivät pienet lasolitikat. Konrad tuli juovuksiin ja muuttui hiljaiseksi. Zörk olisi halunnut keskustella. Hänestä tuli lasolissa meluisan syvällinen. Zörkiä vaivasi jälleen Angsti, joka oli hypännyt häneen kapisista naurulokeista kuin lintukirppujen joukkuemestari.
Miksi minä olen täällä? Kuka lähetin lähetti? Muistanko ystäviäni kaukana täältä? Entä häntä. Miten pelastan oman häntäni?
torstaina, tammikuuta 16, 2003
Zörk pääsee Ämmässuolle
Rytyyttäminen Helsingin, Vantaan ja Espoon pikateitä pitkin oli Zörkistä tukalampaa kuin yhdeksän valovuoden matka Siriukselta. Nukkuminen ei tullut kyseeseen. Matka kesti vain tunnin eikä huonekaluja tankattu. Yhteys Siriukseen palaillessaan pätki. Zysk tiedotti, että Zörkin tuli pysyä loitolla häirimöistä. Yksinäisyys oli kovaa sosiaaliselle humanderille.
Zörk näki portilla kyltin auton hidastaessa. Manuaali väitti, että Ämmässuolla on biokaasua, jota voimalaitokset voisivat tankata kitusiinsa. Zörk ei enää luottanut sokeasti manuaaliin tai bititettyyn dataan. Zörk päätti luottaa aisteihinsa. Ainakin hajuaisti tuntui tyydytetyltä. Rahaa kaatopaikalla tuskin oli, mutta mitä tellusta sillä teki.
Auto kippasi kuormansa sektoriin AR-SE-1173, jonka kannella näytti tepastelevan jo joitakin siivellisiä. Ne vaikuttivat luotettavammilta kuin kaksikenkäiset. Zörk kaivautui moskasta pinnalle ja alkoi kommunikoida. Manuaali kertoi, että siivellisiä kutsuttiin sinnuiksi ja ne olivat planeetan kehittyneintä väkeä. Sen kyllä kuuli niiden äänestäkin.
Zörk kytki Manuaalin automaattiselle tulkinnalle ja aloitti rohkeasti:
- Olen Zörk, tulen nauhassa. Liriuksesta.
- Hjuvat poperot taalla, raakkui naurulokki.
- Käyt-kössäätä-ällä ussein?
- Hjuvat poperot taalla! Kun olen MS-suolla, en tohdi tanaan kuolla!
Zörk iloitsi. Hän oli löytänyt runoilijan. Tännehän voisi jäädä kehittämään soluttautumisstrategiaa. Taivaalta alkoi laskeutua valkoisia häntärätin kokoisia laikkuja, joita Manuaali sanoi “kaurahötäleiksi”.
Rytyyttäminen Helsingin, Vantaan ja Espoon pikateitä pitkin oli Zörkistä tukalampaa kuin yhdeksän valovuoden matka Siriukselta. Nukkuminen ei tullut kyseeseen. Matka kesti vain tunnin eikä huonekaluja tankattu. Yhteys Siriukseen palaillessaan pätki. Zysk tiedotti, että Zörkin tuli pysyä loitolla häirimöistä. Yksinäisyys oli kovaa sosiaaliselle humanderille.
Zörk näki portilla kyltin auton hidastaessa. Manuaali väitti, että Ämmässuolla on biokaasua, jota voimalaitokset voisivat tankata kitusiinsa. Zörk ei enää luottanut sokeasti manuaaliin tai bititettyyn dataan. Zörk päätti luottaa aisteihinsa. Ainakin hajuaisti tuntui tyydytetyltä. Rahaa kaatopaikalla tuskin oli, mutta mitä tellusta sillä teki.
Auto kippasi kuormansa sektoriin AR-SE-1173, jonka kannella näytti tepastelevan jo joitakin siivellisiä. Ne vaikuttivat luotettavammilta kuin kaksikenkäiset. Zörk kaivautui moskasta pinnalle ja alkoi kommunikoida. Manuaali kertoi, että siivellisiä kutsuttiin sinnuiksi ja ne olivat planeetan kehittyneintä väkeä. Sen kyllä kuuli niiden äänestäkin.
Zörk kytki Manuaalin automaattiselle tulkinnalle ja aloitti rohkeasti:
- Olen Zörk, tulen nauhassa. Liriuksesta.
- Hjuvat poperot taalla, raakkui naurulokki.
- Käyt-kössäätä-ällä ussein?
- Hjuvat poperot taalla! Kun olen MS-suolla, en tohdi tanaan kuolla!
Zörk iloitsi. Hän oli löytänyt runoilijan. Tännehän voisi jäädä kehittämään soluttautumisstrategiaa. Taivaalta alkoi laskeutua valkoisia häntärätin kokoisia laikkuja, joita Manuaali sanoi “kaurahötäleiksi”.
tiistaina, tammikuuta 14, 2003
Zörk lepää yksiössään
Zörk piiloutui Itäkeskuksen harmaaseen yksiöönsä, jossa huonekaluttimet näyttivät pahvisilta. Ilmanvaihto ja valaistus eivät oikein toimineet, mutta siellä saattoi olla omassa rauhassa ihmiskatseilta piilossa. Manuaalin mukaan se oli vuokra-asunto. Siriuksen yhteys pätki. Operandumissa saattoi olla vikaa: eetteristä kuului niin surinaa kuin rätinääkin. Pitäisikö vaihtaa dna:ta? Zörk tuumaili.
Itäkeskuksen maakalaiset eivät olleet kummeksuneet Zörkin vaatetusta tai muutakaan frontaalipuolta. Zörk oli fokusoinut kauhuisen katseensa kauppakeskuksessa liikkuviin tyyppeihin, joita voi vain luonnehtia cyberhemmoiksi. Kun takaa tarkasteli takamusta, saattoi tarkkasilmäinen maakalainenkin huomata, että muukalaisilla pilkisti pyllyksi kutsutusta ahteripuolesta taaksepäin kahden tai kolmen tuuman pituinen, tanakka häntä.
Koska häntä oli zörkinkaltaisten humanistien tunnuselin, sitä ei käynyt piilottaminen kiperässäkään soluttautumisen paikassa. Se toimi myös antennana Siriuksen suuntaan. Antennan merkitys oli elintärkeä, joten hahmon valinnalla ei voinut elimineerata hännänpään näkymistä. Mitä porukkaa ne muut cyberhemmot olivat, sillä Zörkin tietokannun mukaan muita omia ei pitänyt olla Maassa etatyossa?
Siriuksen yhteys parani tilapäisesti, kun harmaata yksiötä siirrettiin. Zörk pyllähti iloisesti täyteen jätekuorma-autoon, joka lähti hänestä riippumatta välittömästi kiitämään kohti Ämmänsuon kaatopaikkaa. Siriuksen alipäällikkö Zysk kertoi, että hän oli lähettänyt useita kollegoja Maahan, jottei Zörkin olo tuntuisi yksinäiseltä. Heihin ei missään tapauksessa saanut ottaa mitään kontaktia. Kijotut byjokjaatit, manasi Zörk.
Mitä tapahtuu Ämmänsuolla? Sataako taivaalta vanhoja akkoja?
Zörk piiloutui Itäkeskuksen harmaaseen yksiöönsä, jossa huonekaluttimet näyttivät pahvisilta. Ilmanvaihto ja valaistus eivät oikein toimineet, mutta siellä saattoi olla omassa rauhassa ihmiskatseilta piilossa. Manuaalin mukaan se oli vuokra-asunto. Siriuksen yhteys pätki. Operandumissa saattoi olla vikaa: eetteristä kuului niin surinaa kuin rätinääkin. Pitäisikö vaihtaa dna:ta? Zörk tuumaili.
Itäkeskuksen maakalaiset eivät olleet kummeksuneet Zörkin vaatetusta tai muutakaan frontaalipuolta. Zörk oli fokusoinut kauhuisen katseensa kauppakeskuksessa liikkuviin tyyppeihin, joita voi vain luonnehtia cyberhemmoiksi. Kun takaa tarkasteli takamusta, saattoi tarkkasilmäinen maakalainenkin huomata, että muukalaisilla pilkisti pyllyksi kutsutusta ahteripuolesta taaksepäin kahden tai kolmen tuuman pituinen, tanakka häntä.
Koska häntä oli zörkinkaltaisten humanistien tunnuselin, sitä ei käynyt piilottaminen kiperässäkään soluttautumisen paikassa. Se toimi myös antennana Siriuksen suuntaan. Antennan merkitys oli elintärkeä, joten hahmon valinnalla ei voinut elimineerata hännänpään näkymistä. Mitä porukkaa ne muut cyberhemmot olivat, sillä Zörkin tietokannun mukaan muita omia ei pitänyt olla Maassa etatyossa?
Siriuksen yhteys parani tilapäisesti, kun harmaata yksiötä siirrettiin. Zörk pyllähti iloisesti täyteen jätekuorma-autoon, joka lähti hänestä riippumatta välittömästi kiitämään kohti Ämmänsuon kaatopaikkaa. Siriuksen alipäällikkö Zysk kertoi, että hän oli lähettänyt useita kollegoja Maahan, jottei Zörkin olo tuntuisi yksinäiseltä. Heihin ei missään tapauksessa saanut ottaa mitään kontaktia. Kijotut byjokjaatit, manasi Zörk.
Mitä tapahtuu Ämmänsuolla? Sataako taivaalta vanhoja akkoja?
maanantaina, tammikuuta 13, 2003
Zörk saapuu Itäkeskukseen
Zörk oli päättänyt naamioitua. Hänellä piti siis olla kaksi jalkaa, kaksi kättä, korkeutta sellaiset viisi, kuusi jalkaa, värillistä tekstiiliä päällä. Pään piti olla paljaana hartioiden välissä 240 kelvinin lämmöstä huolimatta ja nykymuodin mukaan värinkarvainen tai kalju. Jalassa piti olla tootsiebootsit ja käsissä optionaaliset keinonahkatumputtimet.
Kommunikaatiota piti jäljitellä kulkemalla ympäri kauppakeskusta jalan jalkakäytäviä pitkin tai nelivetokiesillä, korvassa piti olla kuulotin ja sen sangassa pöpötin. Silmälappuvideot piti olla nenällä, jota ei saanut unhottaa. Muuten meninblue tulisi ja veisi lauhduttimeen. Etätyötä oli pakko tehdä tai ainakin sitä simuloida.
Kun ei Zörkillä ollut mitään tekemistä tai alkoi turhauttaa, piti kilauttaa kaverille ja ottaa pari pitkää, manuaalissa sanottiin. Pääasia oli, ettei pöpötys katkennut vaikka ajatus pätkisi pahasti tai stadin kieli unhoittuisi.
Mennessään lauantaiaamuna Itäkeskukseen Zörk huomasi habituksensa onnistuneeksi mutta kauhistui huomatessaan maakalaisten seassa muitakin cyberhemmoja. Silloin hän kilautti Siriukseen ja otti pitkät.
Mistä Zörk oli tunnistanut muut cyberhemmot?
Zörk oli päättänyt naamioitua. Hänellä piti siis olla kaksi jalkaa, kaksi kättä, korkeutta sellaiset viisi, kuusi jalkaa, värillistä tekstiiliä päällä. Pään piti olla paljaana hartioiden välissä 240 kelvinin lämmöstä huolimatta ja nykymuodin mukaan värinkarvainen tai kalju. Jalassa piti olla tootsiebootsit ja käsissä optionaaliset keinonahkatumputtimet.
Kommunikaatiota piti jäljitellä kulkemalla ympäri kauppakeskusta jalan jalkakäytäviä pitkin tai nelivetokiesillä, korvassa piti olla kuulotin ja sen sangassa pöpötin. Silmälappuvideot piti olla nenällä, jota ei saanut unhottaa. Muuten meninblue tulisi ja veisi lauhduttimeen. Etätyötä oli pakko tehdä tai ainakin sitä simuloida.
Kun ei Zörkillä ollut mitään tekemistä tai alkoi turhauttaa, piti kilauttaa kaverille ja ottaa pari pitkää, manuaalissa sanottiin. Pääasia oli, ettei pöpötys katkennut vaikka ajatus pätkisi pahasti tai stadin kieli unhoittuisi.
Mennessään lauantaiaamuna Itäkeskukseen Zörk huomasi habituksensa onnistuneeksi mutta kauhistui huomatessaan maakalaisten seassa muitakin cyberhemmoja. Silloin hän kilautti Siriukseen ja otti pitkät.
Mistä Zörk oli tunnistanut muut cyberhemmot?
maanantaina, tammikuuta 06, 2003
Vuoden vaihduttua
muistin perukoilta tai tinan tuhkasta nousee epäselviä ajatuksia. Olemmeko täällä palvelemassa? Ketä?
Voiko ihminen ymmärtää enemmän kuin kokemustensa verran? Jos luen sarjamurhaajasta, samastunko sarjamurhaajaan? Hän saattaa olla laiminlyöty nuori, väärinymmärretty kotirintamamies tai muuten vain sympaattinen parabellum-tyyppi.
Kun kysyin, mitä fakta on, poikani vastasi: se on totta. Jatkokysymykseni kuului, mitä on fiktio. Humpuukia, hän sanoi osuvasti.
Vuorovaikutus ja kuunteleminen, nuo peltoon kätketyn aarteen kaltaiset kanssakäymisen avaimet, ovat hukkumassa materian ja muun itsekkyyden alle. Ja sen mukana kaikki.
Veikko Huovinen kuvaa oivallisesti kirjassaan Puukansan tarina metsää, sen alkua kehitystä ja loppua. - Kirjoittajan mielen metsät, niityt ja järvet ovat usein ryteikköisiä, kesannoituja tai kuivettuneita. Harvoin ne sisältävät viivasuoraan istutettuja tammirivejä, kullankeltaisia tähkäpäitä tai isojen vonkaleiden selkävesiä.
Kirjoittajan mielen hämärässä leijuu ainutlaatuinen todellisuus. Valaistusta lisäämällä saatamme nähdä, että siellä liikkuu kelpo joukko kirjaamattomien tarinoiden ituja, itiöitä ja littiöitä. Jos on liikettä, on toivoakin.
muistin perukoilta tai tinan tuhkasta nousee epäselviä ajatuksia. Olemmeko täällä palvelemassa? Ketä?
Voiko ihminen ymmärtää enemmän kuin kokemustensa verran? Jos luen sarjamurhaajasta, samastunko sarjamurhaajaan? Hän saattaa olla laiminlyöty nuori, väärinymmärretty kotirintamamies tai muuten vain sympaattinen parabellum-tyyppi.
Kun kysyin, mitä fakta on, poikani vastasi: se on totta. Jatkokysymykseni kuului, mitä on fiktio. Humpuukia, hän sanoi osuvasti.
Vuorovaikutus ja kuunteleminen, nuo peltoon kätketyn aarteen kaltaiset kanssakäymisen avaimet, ovat hukkumassa materian ja muun itsekkyyden alle. Ja sen mukana kaikki.
Veikko Huovinen kuvaa oivallisesti kirjassaan Puukansan tarina metsää, sen alkua kehitystä ja loppua. - Kirjoittajan mielen metsät, niityt ja järvet ovat usein ryteikköisiä, kesannoituja tai kuivettuneita. Harvoin ne sisältävät viivasuoraan istutettuja tammirivejä, kullankeltaisia tähkäpäitä tai isojen vonkaleiden selkävesiä.
Kirjoittajan mielen hämärässä leijuu ainutlaatuinen todellisuus. Valaistusta lisäämällä saatamme nähdä, että siellä liikkuu kelpo joukko kirjaamattomien tarinoiden ituja, itiöitä ja littiöitä. Jos on liikettä, on toivoakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
